Tänään olen katsonut Bakumania ja miettinyt jälleen kerran... Minulla ei ole unelmia. Ei vain ole, ja tunnen itseni tyhmäksi ja huonoksi ihmiseksi. Osaan kyllä soittaa selloa, ja se on ihan mukavaa, mutta viime aikoina minulla ei ole ollut motivaatiota, enkä ole koskaan ajatellut sitä muuna kuin harrastuksena jonka haluan hoitaa kunnolla loppuun. Piirtäminenkin on kivaa, mutta en minä ole siinä yhtä hyvä kuin pikkusiskoni, ja muutenkin vain töhertelen kun en jaksa kuunnella tunnilla. Vaatteiden suunnittelu on kivaa, ja sitäkin teen usein tunneilla, mutta enhän minä osaa niitä toteuttaa loppujen lopuksi, ja tunnen taas itseni tyhmäksi. Eihän kukaan muu edes ymmärrä muotitajuani. Ja kirjoittaminen... Sitä olen tehnyt kymmenenvuotiaasta asti, ja voi hyvä ihme sitä viha-rakkaus-suhdetta jonka olen siihen kehittänyt. Useimmiten minä en kirjoita, enkä edes ajattele koko asiaa, ja sitten on taas niitä hetkiä, jolloin rakastan kaikkia hahmojani ja kirjoitan kirjoittamasta päästyäni, huomaten myöhemmin, että kaikki syntynyt oli täyttä roskaa, ylitunteellista roskaa, joka ehkä juuri ja juuri kelpaisi johonkin roskarakkauspokkariin jos kirjoittaisin rakkaudesta. "Ei siitä tällaista pitänyt tulla!", ei ollenkaan tällaista, tämähän on aivan kuin huonolaatuista fanfictionia, vaikka minun piti olla sellainen, joka ajattelee, enkä tiedä mitä tekisin, kun kirjoittamisen miettiminen sattuu ja toisaalta se on kuin väsyneenä luettu, innostava manga, se saa tunteeni kiehumaan enkä voi ajatella muuta silloin kun olen kirjoitustuulella. Bakumanissa puhutaan luontaisista neroista ja laskelmoijista, ja minä mietin, että tällainen tunne olisi hyvä jos olisin luontainen nero. Mutta kun en ole. Minä kirjoitin ensimmäisen tarinani vasta kymmenenvuotiaana, voi taivas, ja se on sellaista aineistoa ettei tee mieli katsoakaan, keijukoulusta kertova tarina, josta suuri osa katosi kun vanha tietokoneemme lakkasi toimimasta. Voisinpa sanoa, että ainoa hyvä piirre siinä oli se, että taikakouluun mentiin lentävillä kirkkoveneillä. Sitä ideaa voisin jopa käyttää joskus. Ulkona paistaa aurinko ja koivun oksilla hyppii talitintti. Joskus minä tarvitsen näitä päiviä, jolloin olen yksin kotona tekemättä mitään järkevää. Ja jotenkin kirjoittaminen auttaa aina, vaikka olisinkin alun perin suunnitellut vain valittavani siitä, miten masentavaa elämä on. Tavallaan tällaiset kirjoitukset joutaisivat roskakoriin, tämä ja kirjallisiin töherryksiin päätynyt Pinna sanoi naps -teksti. Sitä lukiessa minulla edelleen napsahtaa aina päässä, kun tulen siihen kohtaan, missä koitan peittää virheeni ja laimennan koko jutun, sekoitan tunteeni sanomalla, etten huudakaan ääneen. Mutta se on vain millainen minä olen, enhän minä uskalla huutaa. Tekisi kyllä mieli, senhän takia minä laitan kaikki hahmoni tekemään niin, huutamaan ja itkemään, kun en itse edes osaisi vaikka yrittäisin. Tämä teksti kuuluisi todella roskakoriin, mutta ei minulla ole sydäntä poistaa sitä, joskus pitää vain päästää sanat irti ja kirjoittaa, että ymmärtäisin itseäni. Tavallaan nolottaa ajatella, että se kirjoitusterapia mitä joskus suositellaan, toimii minuun näin hyvin, että en ole niinkään erikoinen tyyppi, että minä olen luokiteltavissa. Ja se minun luokitukseni sitten. "Sellonsoittaja, joka ei jaksa soittaa vaikka pitääkin soittimestaan"? "Piirtäjä, joka ei piirrä muuten kuin silloin kun sen avulla voi paeta tekemästä muita hommia"? "Kirjoittaja, joka useimmiten ei kirjoita vaikka se aina loppujen lopuksi saa paremmalle tuulelle"? "Outo, kiltti ja naiivi, kovasti yrittävä mutta ihmisiä ymmärtämätön semeuke-tsundere joka ei näytä tsundereuttaan muuten kuin tarinoissa"...? Nyt mä menen soittamaan selloa.
