Julkaistu: 3.1.-08
Inspiraatio Rumiko Takahashin lyhytmangasta Excuse me for being a dog.

Yhtenä päivänä Sulkavan yläasteen seitsemännelle luokalle tuli uusi oppilas.
   Se oli melko tavallista, vaikka koulu olikin pieni.
   Oppilaskin oli, jos ei nyt ihan tavalliseksi voi sanoa, niin melkolailla sellainen, jollaisia on joka ikisessä koulussa.
   Se luokan hiljainen. Se, joka jäi yksin.

   Opettaja avasi seitsemän beelle oven englannintunnille. Porukka valui hiljakseen sisään, vaikka ketään ei oikeastaan kiinnostanut koko englanti, eikä itse asiassa mikään koulussa. Sehän on hyvin tavallista yläasteikäisten keskuudessa.
   Viimeisenä luokkaan astui tyttö, jota ei ollut ennen näkynyt Sulkavalla. Hän aikoi mennä istumaan tyhjään pulpettiin takarivissä, mutta opettaja tarttui häntä harteista. "No, don't sit down yet! Tell us something about yourself. In english, please!"
   Kaikkien kammoama enkkudiktaattori Mailis oli saanut uuden uhrin, ja hänet laitettiin heti testiin englannintaidoistaan.
   "Ööö... I come from Tampere, and I, I... I... Ööö, siinä kaikki", uusi oppilas änkytti. "No mutta kyllähän sinä nyt enemmänkin osaat kertoa! What's your name?" Mailis sanoi erittäin mummomaisesti ja sai koko luokan kyllästymään entistä enemmän (jos mahdollista). "Mai neim is Riku", uusi tyttö sanoi ja marssi paikalleen tehden varsin selväksi ettei aikoisi sanoa enää muuta.
   Ei tarpeeksi selväksi Mailikselle.
   "Äläpäs nyt ala pelleillä! On se toki hauskaa kertoa tuollaisia pikku vitsejä silloin tällöin, mutta nyt ollaan oppitunnilla, ja täällä voi saada rangaistuksen jos pelleilee turhaan! Riku on pojan nimi."
   Koko luokka alkoi olla erittäin tuskastunut Mailikseen. "Riku kun Riku. En mä sitä nimeä valinnut vaan äiti. Se on kyllä tytönnimi Japanissa", Riku totesi ärtyneesti.
   Mailis suuttui. "No niin, mennäänpäs selvittämään tämä pikku sekasotku opettajainhuoneeseen", Mailis sanoi. Sillä on huono päivä, kaikki totesivat. Se suuttuu helposti.
   Kun Riku marssi Mailiksen perässä ulos luokasta, hänen huulensa muodostivat kaksi tuttua sanaa.
   "Ihan sama!"
   'Sekasotku' saatiin selvitettyä, ja kiukkuinen Mailis ja Riku Manninen palasivat luokkaan. Mailis piti kamalaa höykytystä päällä koko loppupäivän, ja huonoksi onnekseen viimeiselle Mailiksen tunnille joutuneet ysiluokkalaiset huomasivat pian puolen luokasta päätyneen Boksiin jäähylle.
   Rikusta näki heti päälle, ettei hänestä tulisi suosittua. Hän ei käyttänyt muotivaatteita ja hänen kasvojensa ilme oli viestitti: Ei kiinnosta. Ei sillä ole väliä. Ihan sama. Heti ensimmäisellä välkällä hän kaivoi repustaan Inuyashan ja luki koko välkän ajan sillä aikaa kun muut höpöttivät ja kikattivat ympärillä.
   Elämä vakiintui taas. Rikulla, tai siis Mannisella, kuten kaikki häntä kutsuivat, oli kyllä selvästi huumorintajua, mutta hän vain vaikutti siltä ettei ollut kiinnostunut muiden seurasta. Niin hän sitten istui ja luki. Hän ei ollut myöskään mikään opettajien suosikki. Hän kyllä sai aika lailla tasaisen hyviä numeroita kokeista, mutta hän sanoi usein opeille vastaan ja rikkoi sääntöjä. Ei kuitenkaan pahasti.
   Riku tiesi, että muut pitivät häntä melko tyhmänä, tai ainakin äärimmäisen epäsosiaalisena. He luulivat, että Riku halusi olla yksin. Mutta se ei ollut totta. Riku ei ollut tyhmä, eikä hän halunnut olla yksin. Hän vain ei uskaltanut mennä puhumaan muille. Terkkarin odotushuoneessa oli esite sosiaalisten tilanteiden kammosta. Riku arveli, että se oli hänen ongelmansa. Sosiaalisten tilanteiden kammo. "Ihan sama", hän kuiskasi. "Vähänkö välii silläkin". Hänellä oli lukemista, hänellä oli harrastus, kyllä hän pysyisi pystyssä. Hän ei alkaisi nähdä maailmaa mustana.
   "Pööö!" Joku tyrkkäsi Rikua takapäin. He olivat juuri astuneet käytävään päivän loputtua. Riku käännähti ympäri ja tyrkkäsi vaistomaisesti tönäisijää kauemmas. Se oli hänen luokkalaisensa Ville. "Ei vitsin idiootti..." Ville karjaisi. Hän oli lentänyt suoraan päin takanaan olevaa kirjahyllyä jä painava kirja oli pudonnut hänen olkapäälleen. Hän lämäytti kätensä seinään Rikun pään molemmille puolin. "Et vitsi ala tyrkkimään ihmisiä, Manninen! Nyt pyydät anteeks, tai!"
   Riku pelkäsi. Hän pelkäsi kamalasti, ja se vain lisäsi pelkoa. Hän tiesi mitä oli tapahtumassa...
   Hän tyrkkäsi Villen kaikin voimin syrjään ja ryntäsi ulos koulusta suoraan metsään.
   Ongelma oli, että joka kerta kun hän pelästyi tiettyyn pisteeseen asti, hänen ylleen langetettu kirous alkoi toimia - Ja hän muuttui koiraksi. Kirouksen ansiosta hän oli hiukan koiramainen muutenkin. Hänen hajuaistinsa oli tarkka ja hän - noloa kyllä - totteli sellaisia käskyjä, kuten "istu" tai "anna tassu".
   Kirousta oli alun perin käytetty, jotta hänen sukunsa lapset kasvaisivat rohkeiksi. Oppisivat olemaan pelkäämättä, koska tiesivät mitä siitä seuraisi. Mutta kirous oli periytynyt suvussa... Ja Riku ei ollut oppinut. Aina vain hän muuttui koiraksi, yhä uudelleen.
   "Tseh! Tule tänne, hyvä koira!"
   Seiska A:n Mirella (jota sanottiin Miriksi) oli huomannut Rikun, joka oli yhä koiramuodossaan. Hänen täytyi viettää siinä noin neljäkymmentäviisi minuuttia, minkä jälkeen hän saattoi muuttua takaisin milloin halusi. Jaiks! Pulassa taas! Riku totesi. Hänen koirapuolensa totteli Mirin maanitteluja. "Tule nyt, hyvä tyttö!" Ja niin Riku lähti arastellen, kykenemättä estämään itseään vaikka tiesi sen olevan tyhmää, astelemaan Miriä kohti. "Hyvä tyttö!" Miri sanoi. "Istu!" Riku teki niin kuin käskettiin. "Anna tassu", Miri jatkoi. Riku totteli. Syvällä sisimmässään hän tiesi, että jos hän olisi ollut ihmisenä nyt, häntä olisi nolottanut, mutta kun hän oli koira, hän vain antoi koiramaisen ilon kannatella itseään. Se tuntui mukavalta, totella ihmisten käskyjä ja saada heidät hymyilemään.
   Äkkiä tapahtui jotain, mikä sai Rikun ihmismielen taas valppaaksi.
   Miri kaappasi hänet syliinsä ja lähti retuuttamaan kotiinsa. Pahus! Miksen minä voi olla suurikokoinen koira?! Ja en kyllä koskaan uskonut ihmisten oikeasti ottavan löytämiään koiria koteihinsa!!!! Pulassa taas, kuten aina. Riku oli kova sähläämään, ja aina hän tuntui onnistuvan saamaan jotain pieleen. Niin kuin nytkin. Miri kantoi hänet kotiinsa ja laittoi hänelle lattialle kupin vettä. Ihan kiva sinänsä, mutta miten hän nyt pääsisi ulos? Koirat eivät avaa ovia, eikä hän halunnut jäädä kiinni vieraiden talossa ihmismuodossaan. Riku seurasi Miriä tämän huoneeseen kun hän alkoi tehdä läksyjä. Riku ei keksinyt muutakaan tekemistä, joten hän katsoi Mirin tehtävientekoa ja sai painettua muistiinsa muutaman vastauksen. Niistä olisi hyötyä omia läksyjä tehdessä. Hän katseli tehtävien tekoa Mirin sängyltä käsin. Sitten hän hyppäsi alas ja antoi koiran olemukselle vallan. Se oli vähemmän väsyttävää kuin ihmisenä olo. Riku marssi kynnet rapisten huoneen toiseen päähän ja huomasi kirjahyllyssä jotain, mikä sai ihmismielen taas heräämään.
   Mirin kirjahyllyssä oli yksi kokonainen hyllyllinen mangaa. Wow. Muutama Inuyasha, melkein kaikki suomeksi ilmestyneet Fullmetal Alchemistit, muutamia Narutoja, ja jopa suomeksi julkaisematonta Fruits Basketia. Riku nosti etutassunsa hyllyn reunalle ja katseli. Noita kirjoja hän olisi halunnut lukea!
   Äkkiä joku tarttui häneen takaapäin. "Ei, älä ota mun kirjoja. Ei", Miri sanoi tiukasti. Samalla hän pujotti Rikun kaulaan kaulapannan. Ota se pois! Aargh!  Riku yritti sanoa, mutta pelkkä murahdus kuului hänen kurkustaan. Miri kiinnitti myös talutushihnan. "No nii! Nyt mennään käveleen", Miri sanoi.
   He kävelivät torille asti, ja sitten Miri sitoi Rikun kiinni kaupan eteen ja meni kiinnittämään ilmoitusta löytämästään koirasta. Sama toistui toisella kaupalla. Rikusta alkoi tuntua, ettei hän pääsisi millään takaisin kotiin, mutta sitten äkkiä hän huomasi äidin torin laidassa. Yes! Nyt onnisti! Riku lähti kiskomaan Miriä kohti äitiä. Hän haukahti ja silloin äiti huomasi hänet. Hän lähti Mirin luokse. "Sä olet näköjään löytänyt meidän koiran", äiti sanoi. Riku huomasi, että hän pidätteli naurua. "Ai tämä on sun", Miri totesi. "Kiva kun sattu tällee. Mä aattelinki että ei se nyt mikää kulkukoira oo kun se tottelee komentoja." Äidillä oli todella naurussa pidättämistä. "No kiitos kun poimit tämän meidän koiran talteen", hän sanoi. Miri irroitti kaulapannan Rikun kaulasta ja hän lähti seuraamaan äitiä kotiin päin. Kun he olivat tulleet pienelle metsän halki kulkevalle oikopolulle, äiti purskahti nauruun. "Kyllä tää meidän koira tottelee nii nätisti käskyjä ettei se mikää kulkukoira voi olla!" äiti totesi.
Nii että tää episode loppui aika onnellisesti.
To be continued... [2011: not]