Ookamit.
Voi sanattomat tunteet. Se on lapsellinen ja rakas tarina, Twilightmaisen ylitunteellinen vailla merkitystä - mutta se on myös yritys kirjoittaa pienen kylän yksinäisen kakaran tunteet näkyville. Ulos itsestä, katsottaviksi, rakastettavaan muotoon. Lol.
   Useinhan mulle on käynyt niin että olen huomannut jonkun kirjoittamani asian pätevän itseeni. Mutta Ookameissa tein Aajasta tahallani melkein itseni, korostaen yhtä puolta, lisäten kuvaan sopimatonta roinaa. Eikä hänestä ikinä tullut kokonaista hahmoa, edes sitten kun yritin irroittaa itseni kauemmas.
   Mitä enemmän kirjoitin, sitä ujompi siitä hyypiöstä tuli. Halusin kirjoittaa tosi aran henkilön kokemuksista, mutta jos en pidä masokistisia hahmojenkiusaustaipumuksiani aisoissa, kirjoituksista tulee paskaa. Ja sitä Ookamit on, suurimmaksi osaksi. Vaikka miten rakastaisin sitä henkistä ulostettani.
   Kirjoitusvimmassani kaikki muut hahmot jäivät nimen omaan hahmottomiksi, klönteiksi joiden piti olla siinä ettei Aijuliina olisi yksin, ja sellaista ajattelutapaa mä olen tullut inhoamaan. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, eikä todellisessa maailmassa ole yhtä joka olisi tärkeämpi kuin muut. Niin, et edes sä siellä.
   Tapion vihasta mä haluan kirjoittaa lisää, ja Maria Taavitsaisen rentoudesta joka on sen kehittynyt muoto. Mutta se sensei jäi tuntemattomaksi kaikille muille kuin minulle, koska en halunnut uskoa siihen ettei Aaja ikinä olisi itsensä niin suuresti ihailemansa henkilön seurassa. Ja kun lopulta uskoin, niin päätin luovuttaa.
   Nämä on nyt oikeasti hyvästit. Ei ole järkeä pitää Ookameita hengissä; sillä ei ikinä ollut omia aivoja. Se on muilta kerättyjen säröjen päälle huterasti rakennettu tunneverkko, epämääräinen kasa toisten maailmojen tuntemuksia ja kirjoittajan epätoivoista yritystä tehdä itsestään rakastettava jonakuna muuna.
   Se että jätän Ookamit taakse ei tarkoita sitä että tuntisin olevani nyt hyvä kirjoittaja. Vain parempi kuin neljä vuotta sitten innostuessani ajatuksesta että ihmisellä olisi kaulapanta.
   Eikä tässä kyse ole niinkään kirjoittamisesta kuin maailmankuvasta, minäkäsityksestä, siitä kuvasta mikä minulla on muista. Tarinat joita haluan nyt kertoa eivät kerro cooleista susista vaan johonkin, johonkin tarrautuvista ihmisistä tässä maailmassa jonka merkitys ei ole.

Ja sanotaan nyt pienen lopun luomiseksi että ne sai toisensa, mutta kirjoittajan aseksuaalisuuden, jota ei oltu vielä älytty kun leikkiin lähdettiin, takia mitään ei oikeastaan lasketa. Lol.