Julkaisupäivä: 28.1.2009
Yksi mun harvoista novelleista, ja aika onnistunut sellainen. Ed on hyvä tyyppi. Aika paljon olen tosin saanut sellaisia kommentteja, että tämä on naiivi. Kai se sitten on. Mutta niin olen mäkin. ^^

Edward Kuittinen oli (nimestään huolimatta) aivan tavallinen suomalainen poika, joka oli juuri siirtynyt uuteen kouluun Savonlinnaan. Hän pelasi melko paljon tietokoneella, soitti kitaraa, haaveili oman bändin perustamisesta ja sai kuulla aika paljon nimestään. Ne jotka eivät pitäneet hänestä tai halusivat muuten vain olla ärsyttäviä, kutsuivat häntä Eddieksi (lausuen sen niin kuin se kirjoitetaan, kuten kunnon suomalaiset ainakin). Hänen ystävänsä taas, ja ne muut, jotka eivät halunneet ärsyttää häntä, sanoivat häntä Ediksi, mikä puolestaan jostain syystä ärsytti suunnattomasti yläasteen mangafaneja. "Et sä mikään Ed oo!" he sanoivat. He kuuluivat siihen porukkaan joka kutsui häntä Eddieksi. Ed ei ymmärtänyt miksi hänen nimestään oli tehty sellainen numero, mutta ei se häntä haitannutkaan. Hän jätti koko jutun huomioimatta ja kiinnitti seinälle ilmoituksen jossa etsi jäseniä bändiinsä.
   Kukaan ei oikein ollut innostunut ideasta, sillä yläasteella oli jo yksi bändi, joka oli niin suosittu ettei yksikään toinen bändi ollut päässyt alkua pidemmälle. Joten Ed jatkoi kitaransoiton harjoittelua ilman bändiä ja antoi julisteen jäädä seinälle kaiken varalta.
   Ed ei ollut erityisen hyvä koulussa, seiskoja tuntui pursuavan ulos todistuksesta. Ainoa aine jossa hänellä oli kymppi oli musiikki. Musiikinopettaja oli sanonut, että oli antanut yhdentoista jos olisi voinut.
Oikeasti Ed ei ollut tyhmä, mutta hän ei piitannut vähääkään opiskelusta. Hän halusi aikuisena ainoastaan muuttaa Yhdisvaltoihin ja tulla kuuluisaksi kitaransoittajaksi. Mitä englannin kieleen tulee, hän olisi ansainnut siitäkin todistukseen kympin, mutta hän ei viitsinyt vaivautua. Hän nukkui useimpien kokeiden ajan.
   Eräänä päivänä, englanninkokeiden aikaan, Ed nukkui tavalliseen tapaansa, kun yht'äkkiä hän olikin jossain aivan muualla kuin Savonlinnan yläasteen englanninluokassa. Hän seisoi keskellä vilkasta katua joka oli täynnä olentoja jotka näyttivät muuten ihmisiltä mutta niillä oli eläinten korvat. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän ehti vain seisoa ja tuijottaa, hän ehti bongata ilveksen, hiiren, koiran ja ilmeisesti jonkin apinan korvat. Sitten joku tarrasi hänen olkapäähänsä takaapäin.
   Ed pyörähti äkisti ympäri ja näki jonkinlaiseen mustaan uniformuun pukeutuneen miehen, jolla oli mustat luppakorvat. Ed oli vähällä purskahtaa nauruun nähdessään miehen korvat, mutta sai hillittyä itsensä ajoissa.
"Sinä olet tullut luvattomasti tähän maailmaan", mies sanoi. "Seuraa minua." Mutta ennen kuin Ed ehti tehdä elettäkään mihinkään suuntaan, mies tarttui häntä käsivarresta kiinni ja raahasi sisään tiensivussa olevasta mustasta ovesta. Ed ihmetteli miksi mies oli vaivautunut käskemään häntä seuraamaan jos kerta joka tapauksessa aikoi raahata häntä ympäriinsä.
   Mies raahasi Ediä ympäri taloa ja huhuili: "Hei, Blade!! Missä sinä olet? Löysin luvattoman maailmaantunkeutujan!!" Hienoa, nyt hän pyytää paikalle jonkun ihme poliisin tai vastaavan joka laittaa minut kymmeneksi vuodeksi vankilaan koska en osaa kertoa miten päädyin tänne, Ed ajatteli, joten on hyvin ymmärrettävää että hän yllättyi, kun kulman takaa kuului juoksuaskeleita ja sieltä ilmestyi suunnilleen hänen ikäisensä tyttö. Itse asiassa Ed ei pystynyt estämään suustansa kuuluvaa pientä "häh"-äännähdystä.
"Tämä on tyttäreni Blade", mies sanoi. "Hm, näytät sen verran hölmistyneeltä, että minun taitaa olla paras selittää sinulle muutamia asioita tästä maailmasta."
   Ed oli ilmeisesti jostain syystä päätynyt maailmaan nimeltä Wold. Kuten häntä raahannut mies (nimeltään Zack) kertoi, Wold oli hyvin uusi maailma. Näin ollen Woldissa ei ollut vähän aikaa sitten ollut vielä yhtään mitään, paitsi muutama ihminen, jotka olivat syntyneet Woldin mukana. Mutta vain kahdeksassakymmenessä vuodessa Woldista oli tullut hyvin kehittynyt maailma, yksi tekniikan huipuista kaikissa tunnetuissa maailmoissa, ja se johtui Käytännöstä.
   Kun Woldin ensimmäiset ihmiset olivat jonkin aikaa vaellelleet tutkimassa maailmaansa, he totesivat, ettei heillä ollut yhtään mitään. Niinpä he pitivät kokouksen ja päättivät perustaa Käytännön. Käytäntö oli Woldin ainoa laki, ja sen mukaan jokainen joka tuli toisesta maailmasta Woldiin, joutui 'poistumismaksuna' opettamaan Woldin asukkaille uuden asian. Näin Woldista oli tullut maailmojen tekninen huippu niin lyhyessä ajassa. Nykyään niin kutsuttujen 'luvattomien maailmaantunkeutujien' etsiminen oli yhtä suurta kilpailua. Se joka oppi parhaat taidot luvattomilta maailmaantunkeutujilta, saattoi tulla hyvinkin kuuluisaksi.
"Tarkoitatteko te, että minun on opetettava teille jotain uutta?!" Ed kysyi hämmästyneenä. Molemmat Blade ja Zack nyökkäsivät kuin se olisi ollut hyvin luonnollinen asia.
"Mutta tehän olette jo huipputekninen maa!! Mitä minä muka voisin opettaa teille?" Ed huudahti hätääntyneesti.
"Se on nykyään ongelma. Tiedämme muutamia tyyppejä jotka ovat kerta kaikkiaan luovuttaneet ja alkaneet elää elämäänsä täällä", Zack kertoi. "Alkaa vaikuttaa siltä, että meillä on pian kaikki mitä maailmoissa on. Mistä sinä muuten tulet?" hän vilkaisi Ediä kiinnostuneena.
"Öh tuota, en tiedä miksi te kutsuisitte minun maailmaani. Siellä kukaan ei tiedä mitään toisista maailmoista, joten sillä ei oikein ole sellaista nimeä kuten Woldilla", Ed yritti selittää.
"No minkä nimisestä maasta ja kaupungista sinä olet?" Blade kysyi. "Voin tarkistaa tietokoneeltani minkä nimisessä maailmassa ne ovat."
"Savonlinnasta, Suomesta", Ed sanoi. Hän epäili, josko hän olisikin jostain tuntemattomasta maailmasta.
"Ahah, sinä olet maapallolta", Blade hihkaisi.
"Ai, minä ajattelin että se on vain planeetan nimi", Ed totesi.
"Maapallolta?" Zack huudahti. "Sinulla ei luultavasti ole paljonkaan mahdollisuuksia päästä takaisin! Maapallo on yksi surkeimmista kehitysmaailmoista joita on!"
"Hei, hei, miten niin muka?!" Ed ärsyyntyi. "Onhan siellä kyllä kehitysmaita Afrikassa, mutta minä olen Suomesta, joka on hyvinvointivaltio!"
"Rauhoitu. Maailmoja on paljon, ja maapallo vain sattuu olemaan tietämätön muista maailmoista. Sen takia se on niin huonosti kehittynyt vaikka se onkin yksi vanhimmista tunnetuista maailmoista", Blade sanoi väliin. "Mutta epäilen kyllä, että isä on oikeassa. Maapallo on niin huonosti kehittynyt ettet sinä luultavasti pysty opettamaan meille mitään uutta."
   Niin Ed sitten jäi Woldiin viettämään aikaansa, yrittäen kaiken aikaa keksiä jotain, mitä siellä ei ollut, mutta siellä näytti olevan jo kaikki jäätelönsyöntikoneesta luotijunaan ja takaisin. Aina kun Ed luuli keksineensä jotain, Blade ja Zack totesivat sen totaalisen vanhentuneeksi. Lopulta, eräänä kauniina päivänä Ed ehdotti banaanikoteloa ja mangaa ja luovutti. "Kai minun pitää sitten vain jäädä tänne", hän totesi surullisesti. "Onko täällä eläminen kovin kallista?"
Blade katsoi häntä osaaottavasti. "Ei, täällä eläminen ei maksa mitään. Sanoinhan, että maapallo on kehitysmaailma, siellä kaikkien täytyy työskennellä elämänsä puolesta."
   Äkkiä Ed alkoi kaivata kamalasti kitaraansa, joka varmaan vieläkin nojasi seinään hänen huoneensa nurkassa. "Voiko maapallolta hankkia tavaraa tänne?" hän kysyi. "Haluaisin kitarani tänne."
"Kyllähän tietenkin", Blade sanoi. Hän vei Edin jonkinlaiseen toimistoon sen kadun varrella, missä he asuivat ja he saivat Edin kitaran sinne hetkessä.
"Minä en oikein koskaan ole ymmärtänyt kitaran ideaa", Blade totesi kun Ed kantoi tyytyväisenä kitaraansa.
"Miten niin?" kysyi Ed.
"Eihän kitaralla voi tehdä mitään", Blade nurisi. "Siitä vain lähtee ääntä."
"Mutta voihan kitaralla soittaa musiikkia", Ed sanoi. "Vaikka eiväthän kaikki tietenkään ole kiinnostuneita musiikista... Blade?"
Blade oli pysähtynyt keskelle tietä.
"Nyt sinä kyllä puhuit jostain, mistä minä en ole koskaan kuullutkaan", hän totesi.
   Kukaan ei ollut koskaan kertonut Woldilaisille musiikista! Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, kenellekkään ei ollut koskaan tullut mieleen, ettei Woldissa ollut musiikkia. Oli suoranainen ihme, että kitarat ja muut soittimetkin olivat päätyneet Woldiin ilman sanaakaan musiikista.
   Ed soitti Bladelle muutamia kappaleita kitarallaan, ja lauloikin vähän, vaikka tiesi että hänen äänensä kuulosti kamalalta. Ja Blade oli aivan ihmeissään musiikista.
Seuraavat neljä päivää Ed opetti musiikkitaitojaan Bladelle. Sana oli jo lähtenyt kiertämään, että nuori poika maapallolta - siitä kehitysmaailmasta, eipä tosiaan uskoisi - oli tuonut Woldiin asian nimeltä Musiikki, ja sen huhuttiin olevan jotain aivan ennenkuulumatonta. Kukaan, joka oli kuullut musiikkia, ei oikein osannut kuvailla sitä, mutta uskomatonta se kuulemma oli.
   Ja sitten Ed pääsi lähtemään kotiin. Hän muistutti vielä Bladelle että tämä ei saisi vain toistella lauluja joita oli kuullut Ediltä, vaan keksisi uusia, ja sitten Zack lähetti Edin takaisin maapallolle.

Ed hätkähti hereille. Hän oli edelleen englanninluokassa ja kello näytti että hänellä oli enää viisi minuuttia kokeen loppuun. Hän vilkaisi tyhjää paperiaan, venytteli ja täytti kokeen. (Hän sai siitä myöhemmin kympin) ja lähti sitten luokasta. Hän ei mennyt seuraavalle tunnille vaan suoraan kotiin, tarkistamaan...
   Kitara oli nurkassa, juuri siinä mihin Ed oli jättänyt sen edellisen harjoittelukerran jälkeen. Se oli unta! hän ajatteli ja hänestä tuntui että hän itkisi pian. Mutta sitten hän huomasi kitaran päällä paperilappusen.
Hei, Ed, paperissa luki. Mitä jos tulisit joskus uudestaan Woldiin? Lähetämme sinulle lipun, joka on voimassa kymmenen vuotta tästä eteenpäin. Voit tulla milloin vain, repäiset vain sen kahtia ja pääset tänne hyvin helposti. Voi hyvin
T: Blade & Zack.
Se ei ollut kutsu lomalle, Ed tiesi. Toista kertaa hän ei pääsisi takaisin tuollaisen ihmeen avulla, ei varmasti. Laitetaan harkintaan, hän ajatteli ja virnisti.

"No niin, Ed, mitä sinä aiot tehdä aikuisena?" Opo kysyi. Oli oppilaanohjauksen tunti kaksi vuotta sen jälkeen kun Ed oli käynyt Woldissa. "Sinulla on suuret mahdollisuudet vaikka mille alalle, ethän ole saanut enää mitään muita numeroita kuin kymppejä sitten seitsemännen luokan joulutodistuksen. Mille alalle aiot?" Kaikki oppilaat luokassa pidättelivät naurua. Opo oli uusi ja tietämätön. Ediltä oli kysytty sama kysymys monta kertaa ennenkin, ja hän oli aina vastannut samoin: "Käyn tietenkin lukion, sitten menen yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa ja kemiaa ja musiikkitiedettä. Ja sitten", Ed virnisti, "Sitten minä menen kitaransoittajaksi maailmaan nimeltä Wold!"
Eikä ollut yhtäkään opettajaa joka ei olisi mennyt sanattomaksi tämän vastauksen kuultuaan.