Siinä vaiheessa kun luokassa alkoi olla vaikea liikkua kaikilta palikkatorneilta, Kata päätti lopettaa tunnit siltä päivältä. Pitihän susimestariharjoittelijoiden vielä pakatakin, sillä he olivat lähdössä jouluksi kotiin. 
Ja muutenhan he eivät pääsisi enää ulos luokasta päivän lopuksi.
"No niin, purkakaa nyt nuo tornit ja sitten menette pakkaamaan", Kata määräsi. "Ja aloitatte sitten purkamisen pala palalta ylhäältä päin."
"Miks?!" Aijuliina oli heti äänessä.
"No, jos välttämättä haluat noin tuhannen puupalikan putoavan päähäsi, niin siitä vaan, kaada ne, mutta päästä ensin muut ulos luokasta."
   Niinpä he sitten alkoivat purkaa torneja pala palalta. Aikaa kului ja lopulta Aijuliina kyllästyi hommaan. "Okei, mä kaadan nää."
Muut menivät luokan ovelle katsomaan, kun Aijuliina tyrkkäsi lähimmän tornin kumoon. Palikat aiheuttivat ketjureaktion ja hetken ajan koko luokka oli täynnä romahtavien palikoiden kolinaa ja satunnaisia "Au"- ja "AARGH"- huutoja Aijuliinan suunnalta. Viisi palikkaa iskeytyi Aijuliinan päähän ja lukuisia muita joka puolelle hänen kehoaan. Se ei tuntunut mukavalta.
"Hyvä on, nyt voitte mennä", Kata totesi.
   Sudet lähtivät tietenkin mukaan joulunviettoon, sillä he halusivat tavata susimestariharjoittelijoiden (ja Aijuliinan, joka ei varsinaisesti ollut susimestari, sillä hänellä oli kaulapanta,) perheet. Rikukin oli varsin kiinnostunut Aijuliinan perheestä, kuulemma siksi, ettei ollut koskaan ennen tutkinut ihmisten laumaelämää. Aijuliina oli hieman huolissaan siitä, mitä mieltä vanhemmat mahtaisivat olla Rikun asenteesta. Puhuviin susiin ja Aijuliinan pantaan he olivat kyllä valmiina, sillä Aijuliina oli vaihtanut heidän kanssaan säännöllisesti sähköpostia, mutta Rikun ylimielinen suhtautuminen ihmisiin saattaisi olla heille kova pala. Ja Aijuliinan kuusivuotias pikkuveli Samu yrittäisi luultavasti ratsastaa Rikulla, mikä ei olisi ollenkaan hyvä asia. Rikulla oli hyvin tiukka asenne ihmisten kantamisen suhteen: Hän ei halunnut tehdä sitä, vaikka olikin kerran kantanut Aijuliinaa selässään. Se oli kuulemma johtunut siitä että Aijuliina oli näyttänyt siltä kuin nukahtaisi hyvin pian seisaalleen.
   Seuraavana päivänä he sitten lähtivät, jokainen nousi eri bussiin. Riku ei pitänyt bussissa matkustamisesta, sillä hänen täytyi esittää koiraa. Susiahan ei kukaan päästäisi bussiin. Pahinta oli, että koirat täytyi pitää hihnassa, ja se tarkoitti luonnollisesti kaulapantaa. Vaikka Rikun käyttämä kaulapanta olikin vain tavallinen käyttöesine vailla loitsuja tai symbolista merkitystä, Riku vilkuili Aijuliinaa siihen malliin että Aijuliina tiesi ettei yksikään hänen sähläyksistään jäisi äidiltä ja isältä kuulematta. Ja luultavasti Riku myös liittoutuisi Samun kanssa Aijuliinaa vastaan.
   Kun he pitkän bussimatkan ja monien vaihtojen jälkeen lopulta saapuivat Helsinkiin, isä oli Aijuliinaa vastassa. Aijuliinan isä oli yrittäjä. Hänellä oli oma matkatoimisto, ja hän matkusteli usein ympäri maailmaa kaikenlaisissa kokouksissa. Aijuliina halasi isää lujasti. "Missä äiti ja Samu on?" hän kysyi.
"Äidillä on vielä töitä ja Samu jäi kotiin odottamaan", isä vastasi. "Kiva nähdä sinua."
   Heti kun isä avasi kotioven, Samu ryntäsi Rikun kimppuun. "Vau, ihan oikee susi!" hän huusi.
"Eei kun minä olen koira", Riku sanoi sarkastisesti. "Mitä ihmeellistä meissä susissa on? Emme me ole maailman harvinaisimpia eläimiä."
"Vau! Sä puhut oikeesti!"
"Samaa voisi sanoa sinusta."
"Ei saa olla ilkee! Eiks niin, sisko, ettei saa olla ilkee?"
"No jaa, Riku oli ilkee syystä."
"Isiiii!"
Aijuliina jätti Samun valittamaan isälle ja meni omaan huoneeseensa. Pikkuveli oli näköjään riisunut hänen hyllynsä paljaaksi Inuyasha-figuureista ja kaikki cosplay-asutkin oli otettu parempaan talteen. Samu oli aina halunnut leikkiä kavereidensa kanssa Inuyasha-figuureilla, koska niillä oli kuulemma 'tosi makeet miekat', mutta Aijuliina ei ollut koskaan antanut. Sama asia Riza Hawkeye-cosplayn pistoolin kanssa. Aijuliina toivoi, että pikkuveli oli sentään pelännyt häntä tarpeeksi pitääkseen tavarat tallessa ja hyvässä kunnossa.
   Kirjahyllyyn kukaan ei ollut koskenut, ja hyvä niin. Kyseiselle henkilölle olisi nimittäin käynyt huonosti. Aijuliinan kirjahyllystä ei lainattu kirjoja ilman lupaa ja lainakuittia, ja asianmukaiset korvaukset vaadittiin, jos kirjan väliin joutui purkkaa tai sivu repesi. Kirjahylly oli aina myös ollut ainoa siisti paikka Aijuliinan huoneessa. Siinä missä kaikki muu tavara lojui sikin sokin lattialla, kirjat olivat siistissä rivissä hyllyissä, sarjoittain ja kirjailijan mukaan lajiteltuina, mangat ylähyllyillä ja varsinaiset kirjat alahyllyillä. 
   Seassa oli myös huolella kätkettyjä Aijuliinan omia kirjoituksia, mutta ne olivat tarkassa piilossa sellaisten kirjojen välissä, joita kukaan ei koskaan lainannut. Aijuliina ei halunnut kenenkään lukevan niitä, ei vielä. Vasta sitten, kun hän itsekin voisi jo vain naureskella yksitoistavuotiaana kirjoittamalleen tarinalle keijukoulu Filosoficaan menevästä tulikeijusta, Vicistä, ja yltiövakavalle sadulle pilvien päällä elävästä soturikansasta, jossa naiset olivat aina olleet johtavassa asemassa ja miehiä pidetty nynneröinä. Siellä puolestaan oli soturikoulu, jossa opiskeltiin taistelulajeja ja jonka ensimmäinen sääntö oli: Älä itke. 
   Välillä Aijuliinasta tuntui, että hän oli hypännyt johonkin omista tarinoistaan, kouluun, joka hakkasi omituisuudessaan jopa Harry Potterien Tylypahkan. 
Jostain syystä Aijuliina tunsi itsensä hieman masentuneeksi, vaikka hän oli kotona ja oli joulu.
   Ollapa Hermione Granger Harry Pottereistä, joka oli taustaltaan normaali ihminen kuten Aijuliinakin, mutta joka silti oli vuosikurssinsa paras. Toisin kuin Aijuliina. Aijuliina ei ymmärtänyt läheskään kaikkea, mitä Kata puhui taikuuden teoriasta, ja käytännön asiatkin hän oppi vasta sählättyään niiden kanssa oikein kunnolla. Mikään ei tuntunut menevän hänen päähänsä ennen kuin hän sai kokeista kerran seiskan. Sen jälkeen hän kyllä oppi asiat, mutta seiska pysyi seiskana eikä kokeita saanut uusia. Niin hänelle oli aina käynyt.
   Niin se joulu sitten vaan tuli, ja Riku pääsi tarinoimaan koko perheelle Aijuliinan sählingeistä. Ne kuulostivat vielä pahemmilta näin jälkeen päin kerrottuina. 
Miten Aijuliina oli muuttanut itsensä vahingossa sudeksi, miten hän oli käyttänyt kaikki voimansa loppuun harjoitellessaan taikapallon tekemistä. 
Miten hän oli joutunut susien ja ihmisten yhteisharjoituksissa tietenkin hoitamaan osittain susien osuuksia. 
Miten hän oli nukkunut pommiin ja saanut rangaistukseksi viettää yhden viikonlopun ilman kirjojaan... Näitä tarinoita riitti, ja jostain kumman syystä ne olivat kaikkien muiden mielestä uskomattoman hauskoja.
"Ei oo reiluu nauraa toisten virheille! Vitsi mä tunnen itteni idiootiks", Aijuliina valitti.
Riku katsoi häntä hämmästyneenä. 
"Aaja hei, virheistäänkin oppii. Ja tunnetustihan kiinnostavin reitti on vaikeuksien kautta voittoon!"
Se oli susiviisautta, jota Aijuliina ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt. Mutta nyt hän hämmästyi: Riku oli oikeassa. Elämä voisi olla melkoisen tylsää, jos kaikki olisi aina hyvin!