Anteeksi, en ole vieläkään saanut kirjoitettua. Sonanan ja Pinen kolmososa etenee neljä senttiä per kirjoituskerta, eivätkä muutkaan ideat lähte lentoon. Muutenkin olen ollut hieman hyödytön ja haluton viime aikoina - koulussa on rästissä kaksi koetta ja portfolio, monta kirjaa on kesken, luovaan kirjoittamiseen pitäisi ainakin jotain saada aikaiseksi ja mieluiten selloakin soitettua, kun 3/3-tutkinto on suunniteltu tämän kevään hommaksi.
   Ihmissuhteiden johdosta olen kokenut tunteita joita en olisi ikinä liittänyt itseeni ennen tätä, ja oikein kunnon pikku teinidraamaa. Ja media tunkee rakkautta ulos joka aukosta. Oikeasti. Kaikki musiikki on rakkauslauluja ja kaikissa tarinoissa on romanssia, joten en sanoisi että on ihme jos muutama pieni aromantikko tuntee itsensä epätäydelliseksi sen puuttuessa omasta tunneskaalasta.
   Yleisesti ottaen olen aika väsynyt, varsinkin nyt kun valvoin viikonlopun Desucon Frostbitessa. Siellä tosin oli mukavaa - ei nukuttanut liikaa, sain käytyä ohjelmissa ja fanitettua One Pieceä, katseltua hienoja cosplay-pukuja ja nukkeja. Ja suutuin tanssipelille, mutta ei siitä sen enempää.
Luulenpa, että nyt kun valo lisääntyy eikä vähene, nukun univelat vähemmiksi, yritän luoda jotain, laitan itseni lukemaan Tuntemattoman sotilaan ja Hullun puolustuspuheen (molemmat sovinistista tavaraa) loppuun ja vuodatan vähän sielua näppäimistölle, niin saan taas asioista kiinni.

Jos joku jolla on Tumblr lukee, olen siellä Araigum.

Kuvia conista:

(Memebasea harrastan silloin tällöin.)
Viime aikoina en ole saanut mitään aikaiseksi, ja nyt luulen älynneeni ainakin osasyyn, miksi.
   Olen jo aika pitkään tiennyt, että silloin, kun nautin kirjoittamisesta eniten, lopputulos on huonoin. Viime aikoina olen ottanut vakavammin sen ajatuksen, että jotain pitäisi saada aikaiseksi äidinkielen kurssien ja tulevaisuuden miettimisen takia. Ja se on vähitellen uponnut vuosien varrella alitajuntaan, että ei saa pitää liian hauskaa kirjoittamisen kanssa.
   Mutta minä olen laiska, perhana. En viitsi tehdä asioita, joista en suoranaisesti nauti.
Ja loppujen lopuksi, kuka viitsii lukea jotain mistä edes kirjoittaja itse ei pidä?
   Syy sille, miksi jutuista joiden kanssa minulla oli hauskaa tuli huonoja silloin kun sen huomasin, oli se, millaisia aiheita olin valinnut. Minulla on taipumus innostua liikaa kirjoittaessani muodonmuutoksista, kivusta, noloudesta ja "todellisten tunteiden myöntämisestä". Ne ovat lemppareitani huonojen aiheiden seassa, ja voisin lukea ja kirjoittaa niistä vuoria, mutta huonoja ne ovat siitä huolimatta.
   Tästä lähin ajattelin pitää hauskaa eri tyylillä, vähän niin kuin Tähden ensimmäisessä osassa onnistuin jo tekemään ja sitten heti unohtamaan sen. Lisäämällä viittauksia, rakentamalla ihania ristiriitoja, piilottamalla sekaan asioita joita rakastan ja tekemällä mitä huvittaa.
Mitä spontaanimmin keksin tarinaa, sitä mukavampaa se on, koska en itsekään tiedä, mitä on seuraavan kulman takana.
   Virheet ja epäloogisuudet voi korjata myöhemmin. Nyt kokeilen tätä kirjoittamistapaa. Se voisi sopia minulle - ainakin Tähti on se tarina, mistä olen saanut eniten positiivista palautetta. Mutta jos se ei toimi, niin keksin sitten jotain muuta. Ei se elämä lukion jälkeen lopu, vaikka siltä tuntuukin. (Ja vielä tätäkin jatkuu vuoden pari.)

Mä olen jonkinlaisessa kirjoittamis-lukemis-tieto-suuntauksellisessa kriisissä, ja yritän aina silloin tällöin muistaa miettiä sitä.
Netissä on kamalasti hienoja blogeja, ja ihmisillä on niin vahvoja ja hyviä, taustatutkimuksilla tuettuja mielipiteitä, ettei tällainen pieni pesukarhukakara oikein pysty samaan.
   Puhutaan yleissivistyksestä, mutta kaikkea on niin paljon. Vaikka uutisia seuraisikin jotenkuten, niin ei siitä politikkoja sen paremmin ymmärrä, ja vaikka netti on täynnä tietoa, niin emmäävaan sitä löydä. Kirjastossa on hyviä kirjoja, mutta en tiedä mitkä niitä ovat. Upeaa musiikkiakin varmaan on paljon enemmän, mutta en mä sitä ole kuullut.
   Se, mitä koulussa opetetaan, ei kyllä auta sekään. Historiassa ei opi Afrikan nälänhädästä, äidinkielessä käsiteltävät kirjat eivät ole - eivätkä tietenkään voikaan olla - uusia, ja kun opettajat eivät oikein itse vielä osaa hyödyntää netin resursseja vaikka ne on opetussuunnitelmaan lisätty, niin sitten sanotaan vain että "kattokaa netistä ja lehdistä, ja kirjastossakin saattaa olla kirjoja", joten oppilaat avaavat sitten Wikipedian tietoja etsiessään.
   No, en mä sitä oikeasti koulujen syyksi halua heittää, että itse en osaa etsiä, mutta ei mulle kyllä kukaan ole mitään opettanutkaan. Ja se harmittaa, kun pieni levottomuus siitä mitä tulevaisuus tuo alkaa nykiä varpaita veden alta. Mistä mä puhun ihmisille, jotka eivät ole Taidelukiolaisia, outoja animehörhöjä? Haluanko mä puhua niille? Ja minne mun pitää mennä, jos haluan pysyä tällaisten ihmisten seurassa?

Tämä on hyvä lopettaa toisella söpöllä nukkekuvalla.

.