...Voisi olla mangan otsikko, jos minä sitä tekisin. Ainakin vaikuttaa siltä, että lempikirjoitusaiheeni viime aikoina on kirjoittaminen.

(Memebasea harrastan silloin tällöin.)
Viime aikoina en ole saanut mitään aikaiseksi, ja nyt luulen älynneeni ainakin osasyyn, miksi.
   Olen jo aika pitkään tiennyt, että silloin, kun nautin kirjoittamisesta eniten, lopputulos on huonoin. Viime aikoina olen ottanut vakavammin sen ajatuksen, että jotain pitäisi saada aikaiseksi äidinkielen kurssien ja tulevaisuuden miettimisen takia. Ja se on vähitellen uponnut vuosien varrella alitajuntaan, että ei saa pitää liian hauskaa kirjoittamisen kanssa.
   Mutta minä olen laiska, perhana. En viitsi tehdä asioita, joista en suoranaisesti nauti.
Ja loppujen lopuksi, kuka viitsii lukea jotain mistä edes kirjoittaja itse ei pidä?
   Syy sille, miksi jutuista joiden kanssa minulla oli hauskaa tuli huonoja silloin kun sen huomasin, oli se, millaisia aiheita olin valinnut. Minulla on taipumus innostua liikaa kirjoittaessani muodonmuutoksista, kivusta, noloudesta ja "todellisten tunteiden myöntämisestä". Ne ovat lemppareitani huonojen aiheiden seassa, ja voisin lukea ja kirjoittaa niistä vuoria, mutta huonoja ne ovat siitä huolimatta.
   Tästä lähin ajattelin pitää hauskaa eri tyylillä, vähän niin kuin Tähden ensimmäisessä osassa onnistuin jo tekemään ja sitten heti unohtamaan sen. Lisäämällä viittauksia, rakentamalla ihania ristiriitoja, piilottamalla sekaan asioita joita rakastan ja tekemällä mitä huvittaa.
Mitä spontaanimmin keksin tarinaa, sitä mukavampaa se on, koska en itsekään tiedä, mitä on seuraavan kulman takana.
   Virheet ja epäloogisuudet voi korjata myöhemmin. Nyt kokeilen tätä kirjoittamistapaa. Se voisi sopia minulle - ainakin Tähti on se tarina, mistä olen saanut eniten positiivista palautetta. Mutta jos se ei toimi, niin keksin sitten jotain muuta. Ei se elämä lukion jälkeen lopu, vaikka siltä tuntuukin. (Ja vielä tätäkin jatkuu vuoden pari.)

Kirjoittaminen on vaikeaa. Tai ei se kai ole, mutta minä en ole aikoihin saanut mitään aikaiseksi. Ei ole inspiraatiota, tai jos on, niin lähinnä kiinnostaisi kirjoittaa surkeaa roskaa niin kuin vanhat Ookami-tarinat tai joku vielä muinaisempi.
No, olen yrittänyt sitten kirjoittaa jotain huonoa - mutta siitä on tullut tylsää. Ei sitä jaksa kirjoittaa, jos ei pidä tarinaa minkään arvoisena.
   Voi olla, että tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen iloinen. Ei ole angstia mistä kirjoittaa, tai mikä ajaisi kirjoittamaan. Koneellani lojuu viitisen keskeneräistä tarinanjatkotynkää, mutta mikään ei etene. Ei ole ideoita, jotka jaksaisin kirjoittaa loppuun asti. Kai tarinat todellakin kaipaavat konfliktia, vaikka minä aina sanonkin että haluaisin lukea vain tavallisesta elämästä Tylypahkassa - ehkä konfliktia tarvitaan senkin takia, että kirjoittaja pysyy hereillä koneensa äärellä.
   Koulussa olen viime aikoina päässyt puhumaan muidenkin kirjoittajien kanssa, ja kaikki sanovat että kirjoita vain, kirjoita joka päivä ja koko ajan. Ja totta kai se on vain laiskuutta, että minä en "harrasta" kirjoittamista kunnolla. Mutta sitten kun istun koneen ääreen, koska haluan kehittää tyyliäni ja taitojani, en saa mitään näppäiltyä.
   Miksi perhanassa minä sanon itseäni kirjoittajaksi, kun todellisuudessa jaksan kirjoittaa muutaman kerran vuodessa? Jaa'a. Ja silti pidän tästä taiteenalasta enemmän kuin musiikista tai piirtämisestä. Joita molempia harrastan aktiivisemmin kuin tarinoiden punontaa.
   Kun katson, mitä olen tehnyt koko "kirjoittajanurani" aikana, niin eihän siellä hienoja saavutuksia ole. Lähinnä jotain lukemisen arvoista ovat Sammakkoprinssi ja Tähti, joista molemmissa on miljoona virhettä ja kömpelyyttä. Enkä saa kumpaakaan jatkettua.
   Vielä nykyäänkin se, mikä antaa minulle eniten kirjoitusinspiraatiota, on maagiset tuntemukset - toisen määräysvallan alle joutuminen, muodonmuutos, voimattomuus, aarnivalkeat - ja vahvat tunteet, pelko, suru ja nolous. Eikä siltä pohjalta suuria taideteoksia luoda. En ainakaan minä.
Silti minä haluan kirjoittaa. Jatkan yrittämistä - tai ainakin nautin suloisista roskakasoistani. Niiden takana on tunteita, joita en voi muualla kokea turvallisen nautittavasti.

Niin, ja tässä on Pelko:

Taas vaihteeksi, otsikolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.
   Katoin äsken Rosvoruhtinas-elokuvan. Se perustuu Cornelia Funken samannimiseen kirjaan, joka on aivan ihana ^^ Jos ette ole lukeneet Cornelia Funken kirjoja, menkää kirjastoon nyt. Se on hyvä.
(Tässä on spoilereita.)
Elokuva nyt oli mitä elokuvat on, toteutus oli aika huono. Aikuishahmot oli esitetty epäuskottavasti: heidän outoja kohtiaan oli ylikorostettu, ja keksitty lisää, että nyt varmasti olisi tarpeeksi hassua. ...Filmi oli varmaan suunnattu nuoremmille kuin seittemäntoista täyttäville... ^____^;; Mutta ei lapsia saa aliarvioida ja tehdä sen takia huonoja lastenleffoja. (Aikuishahmojen) puutteellisen näyttelemisen lisäksi leikkaus oli kömpelöä, ja esimerkiksi yhdessä kohdassa hahmo huomaa toisen hahmon ennen kuin näkee tämän. Lähinnä kylläkin hypyissä ja sellaisissa näkee, ettei budjetti ehkä ole ollut mahtava. Lisäksi patsaat ja muut propit näyttävät halvoilta. 
   Kaiken huippuna ja naurettavaksi tekijänä lapsiksi muuttuneilla aikuishahmoilla on yhä ääninäyttelijöinä aikuiset, mikä on Aivan. Uskomattoman. Tyhmää. (AUT.) Kirjassa ei sanottu mitään äänistä, vaan niiden oletettiin muuttuneen iän mukana. Ja kun se ääninäyttely on niin huonoa....!!
    Kumminkin suosittelen tätä elokuvaa. Se tekee iloiseksi. ^^ Tarinaa nimittäin ei ole tuhottu: se esitetään hyvin, kirjasta on valittu oikeat kohtaukset ja 

GODDAMNIT, EI NOIN SÖPÖJÄ POIKIA PITÄNY OLLA OLEMASSA!! XD Prosper ja Scipio on aivan älyttömän sööttejä, ja Bo:n ääni on ihana! (Mäkö muka suosin tummatukkaisia?)

No kumminkin, uskokaa tai älkää, tämä on elokuva jossa alkuperäistä TARINAA EI OLE TUHOTTU. Ja se on helkutin hyvin elokuvalta. Tekisi mieli antaa neljä tai viisi tähteä, vaikka vikoihin meinaakin hukkua.

Diana Wynne Jones on kuollut. Syöpään. 26.3.2011.
   Viime aikoina mä olen kirjoittanut paljon, mutta sinä päivänä en kirjoittanut. Se oli täyttä sattumaa, mutta mä en ajatellutkaan kirjoittamista sinä päivänä, ja tänään mä sain tietää asiasta.
   Viime viikolla mulle kommentoitiin, että mun tyyli muistuttaa Diana Wynne Jonesin tyyliä, ja mä olen siitä ylpeä.
   En oikein tiedä miten olla nyt. Itkin vähän lukiessani siitä foorumilta, mihin olin just aloittanut Diana Wynne Jones -threadin edellisessä kuussa. Sitten mä mietin aika pitkään ja otin uuden kynttilän, missä lukee nyt mustalla "DWJ -muistokynttilä". Koetin vähän lukea Magicians of Capronaa, mutta se oli kamalan ristiriitaista, kun tavallaan tunsin etten saiskaan nauttia siitä, enkä pystynyt keskittymään.
   Sitten luin pitkän haastattelun vuodelta 1992, enkä voinut olla yksinkertaisesti nauramatta. Se oli hauska ja siinä oli hyvää elämänviisautta. Ja kuulemma mun idolillakin on ollut se ongelma, että asiat tulee sanottua liian tiiviisti.
Kuten Liikkuvassa linnassa sanotaan:
But she was alive an hour ago! ... Because death is like that; people are alive until they die.

Arra on kaunis kirja, jonka mä luin yhdessä illassa. En aikonut tehdä niin, en ollenkaan, ja koitin lopettaakin välillä ja siirtyä mangan ja animen tutulle maaperälle, mutta kirja kutsui vieressä, ja mä otin sen taas käteen.
   Arra on taru, satu, kertomus kivusta ja surusta; kasvukertomus, ja tietyssä mielessä stereotyyppinen sellainen, mutta syvä. Se on kasvutarina. Ja siinä on jotain, jonka olen tuntenut itsessäni pitkän aikaa, jotain, josta en ole kirjoittanut kunnolla. Jotain, jota en ole juuri ajatellutkaan.
   Arran hiljaisuus, tytön syksyllä rasahtavalla nimellä... Hiljaisuus, tunne, että sanat pakenevat, että puhuminen on mahdotonta. Hiljaisuus, joka saa kuuntelemaan tarkemmin kuin kukaan muu, joka hukuttaa ja antaa suuren lahjan, ymmärryksen. Tilan ajatuksille, etäisyyden joka puhdistaa. 
   Mä en ole hauras, en todellakaan. Mua ei ole kohdeltu huonosti, ja mä olen aina pystynyt puhumaan. Mulla on ollut perhe, joka rakastaa, ja aina joku kaveri. Mä en ole samanlainen kuin Arra, ainoastaan tunnen samoin, samoja asioita. Ymmärrän yhden asian hyvin suuresta kokonaisuudesta.
Mutta sekin tunne, se, että jotain katoaa, kun asiat ovat hyvin, kun joku välittää... Mulla ne oli sanat, hiljalleen ja vaivihkaa. Hetkeksi. On haaste sulattaa kuuleminen ja onni yhteen, ja mä jatkan vieläkin opettelemista.
   Mutta kumminkin, ehkä enemmän kuin mikään muu mun ennen lukema, Arra kuvaa tunteita, jotka hallitsivat mun maailmaa yläasteen aikana... Ja nyt, kun asiat ovat muuttuneet. Se on kasvutarina, erikoinen sellainen, ja näyttää asioita ...no, näyttää vain, kaunistelematta. 
Rehellisesti kaikessa hiljaisuudessaan.

Kirjoituksissa on MAHTAVA jutska! Check it out!!
Oon ollu muutenkin vähän Hetalia-tunnelmissa viime aikoina... Internationality ROCKS★!
Japani on söpö. Ruotsi olis sulojnen jos se ei olis Ruotsi ja roikkuis koko aika Suomessa kii.
Mä oon ihan obsessed by tää laulu...:

...Kuin Potemayo konsanaan... huokaa Pikku-Kooga-Raccoonwolf nähdessään kotatsun!
Ok, mietitte varmaan mikä tällä kertaa on sekoamiseni syy. Ikävä kyllä varsinaista syytä ei juuri nyt ole, mutta asiaan saattaa liittyä se pikkuseikka että mä sain tänään luettuu Mustemaailmaa eteenpäin ja luettuu bilsankokeisiin ja luettuu Tsubasa Reservoir Chroniclesin loppuun ...Waittaminute, miks kaikki tää liittyy lukemiseen?! Pitäskö mun sittenkin vähän vähentää, tai kenties lopettaa kerralla? Yhet meidänluokkalaiset muuten puhu matikantunnilla mikä on paras tapa lopettaa tupakointi. Zonni the Maajussi sano että se pitää panna kerrasta poikki, mihin eräs Salattu Elämänmuoto sanoi hyvin viisaasti:
"Eikunkato se pitää lopettaa sillee hiljalleen nii on helpompaa, kato ku aluks on polttanu yhen tupakan päivässä niin sitte kohta ...ei polta enää yhtään!"
Mikä liittyy paljonkin aiheeseen. Toisaalta tupakoinnilla VOI olla yhteyksiä mielenterveysongelmiin, mistä päästään takasin alkuperäiseen aiheeseen eli mun sekoamiseeni. Mä en polta.
   Mulla on ollu tänään äärimmäisen outo päivä tässä äärimmäisen oudossa elämässä. On aika harmaa keli, kuten useimmat on varmaan huomannut omakohtaisestikkin. Mä tykkään sateesta, mut tää on kylmää! Mä tykkään siitä anyway, mut mulla on flunssa!
"Ok, taas tolla menee lujaa" ...vai mitä? Nyahahaha.
Eli siis, musta tuntuu oudosti siltä että mä olisin tosissaan saanut jotain aikaseks tässä säälittävässä elmässä. Enkä mä meinaa saada sitä tunnetta häipymään. No, huominen bilsankoe kyllä hoitaa homman. Anyway, mä sain luettua tarkasti läpi koko koealueen ilman pahempia syrjähyppyjä mangan/animen/fantasiakirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan. .!
Vaikka mä käytin ekaks pari tuntia, tai ite asiassa kolme, herkkujen mässyttämiseen ja Mustemaailman lukemiseen. (Mä oon tehny sellasen kiinnostavan havainnon että kunnon herkkukirjan lukeminen voi kestää jopa kaks tai kolme viikkoa, jos väliin koittaa tunkea sitä kuulemma terveellistä & virkistävää elämää). ...Silti mä sain sen luettua läpi!
...And thinking about this, I made a new poem(-ish thing.)
Eli siis kirjoituksissa on uus Jutska. Feel free to checkitout! Tämä on käsky!


   Ai niin, se kotatsu. Tässä:

Tekstit ylhäältä alas:
"Kotatsu no suki desu" ("Rakastan kotatsua/tsuja")
"Honyaa~~" (...Ei vissiin tarkota mitään. Potemayo-kieltä.)
"Todellisuudessa vaikeimpia mahdollisia asentoja.."
Siinä oon mä lyhyttukkasena Pikku-Koogana. Ja mä oikeesti haluisin kotatsun. Ja futonin.
Matikanvihkosta, joku kysyis kumminkin.

Mä rakastan sitä kuvaa! Mut mä en voi löytää sitä enää mistään :''''''(
Pliis, jos te vaan satutte tietään, minkänumeroisessa luvussa tai missä volyymissa se on,, olkaa niin kilttejä ja kertokaa! Kirjallisuudessa on muuten listanhäntää purtavaks teille! (Mikä ilmaus...)
Kirjottaa tänne? Whaddyamean?