Nyt olen päässyt vihdoinkin sisälle One piecen fandomiin eikä loppua sen ihkutukselle näy. Siinä on toimiva, monisyinen juoni, hienoja hahmoja, hyvää huumoria ja Brook.

Anteeksi, en ole vieläkään saanut kirjoitettua. Sonanan ja Pinen kolmososa etenee neljä senttiä per kirjoituskerta, eivätkä muutkaan ideat lähte lentoon. Muutenkin olen ollut hieman hyödytön ja haluton viime aikoina - koulussa on rästissä kaksi koetta ja portfolio, monta kirjaa on kesken, luovaan kirjoittamiseen pitäisi ainakin jotain saada aikaiseksi ja mieluiten selloakin soitettua, kun 3/3-tutkinto on suunniteltu tämän kevään hommaksi.
   Ihmissuhteiden johdosta olen kokenut tunteita joita en olisi ikinä liittänyt itseeni ennen tätä, ja oikein kunnon pikku teinidraamaa. Ja media tunkee rakkautta ulos joka aukosta. Oikeasti. Kaikki musiikki on rakkauslauluja ja kaikissa tarinoissa on romanssia, joten en sanoisi että on ihme jos muutama pieni aromantikko tuntee itsensä epätäydelliseksi sen puuttuessa omasta tunneskaalasta.
   Yleisesti ottaen olen aika väsynyt, varsinkin nyt kun valvoin viikonlopun Desucon Frostbitessa. Siellä tosin oli mukavaa - ei nukuttanut liikaa, sain käytyä ohjelmissa ja fanitettua One Pieceä, katseltua hienoja cosplay-pukuja ja nukkeja. Ja suutuin tanssipelille, mutta ei siitä sen enempää.
Luulenpa, että nyt kun valo lisääntyy eikä vähene, nukun univelat vähemmiksi, yritän luoda jotain, laitan itseni lukemaan Tuntemattoman sotilaan ja Hullun puolustuspuheen (molemmat sovinistista tavaraa) loppuun ja vuodatan vähän sielua näppäimistölle, niin saan taas asioista kiinni.

Jos joku jolla on Tumblr lukee, olen siellä Araigum.

Kuvia conista:

...Voisi olla mangan otsikko, jos minä sitä tekisin. Ainakin vaikuttaa siltä, että lempikirjoitusaiheeni viime aikoina on kirjoittaminen.

(Memebasea harrastan silloin tällöin.)
Viime aikoina en ole saanut mitään aikaiseksi, ja nyt luulen älynneeni ainakin osasyyn, miksi.
   Olen jo aika pitkään tiennyt, että silloin, kun nautin kirjoittamisesta eniten, lopputulos on huonoin. Viime aikoina olen ottanut vakavammin sen ajatuksen, että jotain pitäisi saada aikaiseksi äidinkielen kurssien ja tulevaisuuden miettimisen takia. Ja se on vähitellen uponnut vuosien varrella alitajuntaan, että ei saa pitää liian hauskaa kirjoittamisen kanssa.
   Mutta minä olen laiska, perhana. En viitsi tehdä asioita, joista en suoranaisesti nauti.
Ja loppujen lopuksi, kuka viitsii lukea jotain mistä edes kirjoittaja itse ei pidä?
   Syy sille, miksi jutuista joiden kanssa minulla oli hauskaa tuli huonoja silloin kun sen huomasin, oli se, millaisia aiheita olin valinnut. Minulla on taipumus innostua liikaa kirjoittaessani muodonmuutoksista, kivusta, noloudesta ja "todellisten tunteiden myöntämisestä". Ne ovat lemppareitani huonojen aiheiden seassa, ja voisin lukea ja kirjoittaa niistä vuoria, mutta huonoja ne ovat siitä huolimatta.
   Tästä lähin ajattelin pitää hauskaa eri tyylillä, vähän niin kuin Tähden ensimmäisessä osassa onnistuin jo tekemään ja sitten heti unohtamaan sen. Lisäämällä viittauksia, rakentamalla ihania ristiriitoja, piilottamalla sekaan asioita joita rakastan ja tekemällä mitä huvittaa.
Mitä spontaanimmin keksin tarinaa, sitä mukavampaa se on, koska en itsekään tiedä, mitä on seuraavan kulman takana.
   Virheet ja epäloogisuudet voi korjata myöhemmin. Nyt kokeilen tätä kirjoittamistapaa. Se voisi sopia minulle - ainakin Tähti on se tarina, mistä olen saanut eniten positiivista palautetta. Mutta jos se ei toimi, niin keksin sitten jotain muuta. Ei se elämä lukion jälkeen lopu, vaikka siltä tuntuukin. (Ja vielä tätäkin jatkuu vuoden pari.)

Suomeksi on vaikea kirjoittaa hyvän kuuloista blogitekstiä.
   Minä olen tottunut kirjoittamaan nettiin englanniksi, ja sitten kun pitäisi kommentoida foorumeille tai kirjoittaa blogia suomeksi, siitä ei tule mitään. Kaikki kuulostaa kamalan tekopyhältä, enkä tiedä sanoako minä vai mä, koska minä on kirjakieltä ja mä on stadi-teinimäinen. Olisi kiva jos osaisin sanoa mie, mutta se harvemmin tulee puhuessakaan luonnostaan, joten en kehtaa käyttää sitä kirjoittaessanikaan.
   Se johtuu varmaan siitä, että kirjoitan tarinoita suomeksi, joten olen tottunut käyttämään sen tyylin mukaisia sanoja, ja ne sopivat huonosti arkikieleen. Mutta on epämiellyttävää huomata että tänne kirjoittaessani kuulostan aina joko pikkuteiniltä tai esi-internet-kautiselta sanakirjalta.
   Mutta perhana, suomenkielisillä sivuilla ei ole hyvää nettikeskustelua, en minä ainakaan ole sellaiseen törmännyt. Niin missä sitä sitten harjoitteleekaan. Ja sitä paitsi minulla on paha tapa pyrkiä mitä tahansa kirjoittaessani tarinamaiseen huippukohta-tiivistys-lopetukseen, mikä saa kaiken kuulostamaan saarnalta.

Koittakaa kestää.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Tai ei se kai ole, mutta minä en ole aikoihin saanut mitään aikaiseksi. Ei ole inspiraatiota, tai jos on, niin lähinnä kiinnostaisi kirjoittaa surkeaa roskaa niin kuin vanhat Ookami-tarinat tai joku vielä muinaisempi.
No, olen yrittänyt sitten kirjoittaa jotain huonoa - mutta siitä on tullut tylsää. Ei sitä jaksa kirjoittaa, jos ei pidä tarinaa minkään arvoisena.
   Voi olla, että tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen iloinen. Ei ole angstia mistä kirjoittaa, tai mikä ajaisi kirjoittamaan. Koneellani lojuu viitisen keskeneräistä tarinanjatkotynkää, mutta mikään ei etene. Ei ole ideoita, jotka jaksaisin kirjoittaa loppuun asti. Kai tarinat todellakin kaipaavat konfliktia, vaikka minä aina sanonkin että haluaisin lukea vain tavallisesta elämästä Tylypahkassa - ehkä konfliktia tarvitaan senkin takia, että kirjoittaja pysyy hereillä koneensa äärellä.
   Koulussa olen viime aikoina päässyt puhumaan muidenkin kirjoittajien kanssa, ja kaikki sanovat että kirjoita vain, kirjoita joka päivä ja koko ajan. Ja totta kai se on vain laiskuutta, että minä en "harrasta" kirjoittamista kunnolla. Mutta sitten kun istun koneen ääreen, koska haluan kehittää tyyliäni ja taitojani, en saa mitään näppäiltyä.
   Miksi perhanassa minä sanon itseäni kirjoittajaksi, kun todellisuudessa jaksan kirjoittaa muutaman kerran vuodessa? Jaa'a. Ja silti pidän tästä taiteenalasta enemmän kuin musiikista tai piirtämisestä. Joita molempia harrastan aktiivisemmin kuin tarinoiden punontaa.
   Kun katson, mitä olen tehnyt koko "kirjoittajanurani" aikana, niin eihän siellä hienoja saavutuksia ole. Lähinnä jotain lukemisen arvoista ovat Sammakkoprinssi ja Tähti, joista molemmissa on miljoona virhettä ja kömpelyyttä. Enkä saa kumpaakaan jatkettua.
   Vielä nykyäänkin se, mikä antaa minulle eniten kirjoitusinspiraatiota, on maagiset tuntemukset - toisen määräysvallan alle joutuminen, muodonmuutos, voimattomuus, aarnivalkeat - ja vahvat tunteet, pelko, suru ja nolous. Eikä siltä pohjalta suuria taideteoksia luoda. En ainakaan minä.
Silti minä haluan kirjoittaa. Jatkan yrittämistä - tai ainakin nautin suloisista roskakasoistani. Niiden takana on tunteita, joita en voi muualla kokea turvallisen nautittavasti.

Niin, ja tässä on Pelko:

Joku aika sitten minä ylpeänä julistin, että mielipiteistä ja moraalista valehtelemista en voi sietää. Jos minulta kysytään, mitä ajattelen ydinvoimasta, abortista tai Applesta, sanon sen suoraan.
   Sitten mummo ja ukki tulivat kylään. Minä rakastan isovanhempiani - konservatiivisia, homovastaisia isovanhempiani - ja haluan heidän olevan onnellisia.
   En valehtele, kun sanon vihaavani moraalista valehtelua. Mutta kun perhe.
   Juuri isovanhempien visiitin aikaan uutisissa puhuttiin homoavioliitosta, ja hetken asiaa päiviteltyään mummo kysyi, mitä minä ajattelen. "Ei mulla ole tähän mitään mielipidettä oikeastaan, mä en halua joutua kiistelyihin", minä sanoin. Kauan eläköön rehellisyys!
   Mummo ja ukki ovat varmaan vähän pettyneitä siitä, että minä olen kasvanut näin isoksi jo. Olin niin söpö pienenä, enkä edes tiennyt että homoja oli olemassa. Rakastin ja vilpittömästi ihailin isovanhempiani, vietin paljon aikaa heidän kanssaan, pyysin lukemaan samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan ja kysyin aina oliko mummo tehnyt porkkanakeittoa. En vastustanut huivikieltoa tai puolustanut nykyajan nuorisoa kun keskustelu kääntyi hiusväriin, tatuointeihin ja lävistyksiin.
   Mielipiteestäni valehteleminen oli yököttävää. Oli niin paljon kaikkea, millä olisin voinut puolustaa homojen avioliitto- ja olemassaolo-oikeutta, mutta en voinut sanoa sitä, enkä voinut kiertääkään asiaa kun sitä kysyttiin suoraan. Väitin siis etten ajatellut asiasta mitään, mikä on likaisinta puhumaani roskaa ikinä.
   Ajattelenko tehneeni väärin? Ei. On hyvä, jos mummo ja ukki voivat uskoa minun pääsevän taivaaseen. Tiedän muutaman henkilön, joiden perheet rukoilevat heidän kääntyvän takaisin "jumalan tielle", enkä halua laittaa itseäni enkä perhettäni sellaiseen tilanteeseen, koska siinä kaikki häviävät. (Onneksi minun vanhempani tosin vaikuttavat hyväksyvän homot.) Silti tuntui epäterveeltä, likaiselta, pahalta olla sanomatta mielipidettäni.
   Minä haaveilen kirjailijaksi tulosta, ja haluan kirjoittaa asioista, jotka kiinnostavat minua ja joista minulla on sanottavaa; erilaisten ihmisten yhteiselosta, maailmanrauhasta, seksuaalisista suuntauksista ja niiden vähäisestä merkityksestä, pesukarhuista. Ja jos onnistun joskus julkaisemaan kirjan, siinä tulee luultavasti olemaan homoseksuaalisia hahmoja. En tiedä, mennäkö ylpeänä kertomaan isovanhemmilleni (joista siis kaikki neljä ovat homovastaisia) vai kirjoittaako salanimellä etteivät he saisi tietää.
   Onneksi se on vielä kaukainen unelma. Toistaiseksi minun tarvitsee vain vältellä herkästi syttyviä puheenaiheita ja niellä irvistäen ne muutamat valheet joita joudun kertomaan isovanhemmilleni enkä kellekään muulle.

En ole kirjoitellut. Katsokaa söpöä BJD:tä.

Mä olen jonkinlaisessa kirjoittamis-lukemis-tieto-suuntauksellisessa kriisissä, ja yritän aina silloin tällöin muistaa miettiä sitä.
Netissä on kamalasti hienoja blogeja, ja ihmisillä on niin vahvoja ja hyviä, taustatutkimuksilla tuettuja mielipiteitä, ettei tällainen pieni pesukarhukakara oikein pysty samaan.
   Puhutaan yleissivistyksestä, mutta kaikkea on niin paljon. Vaikka uutisia seuraisikin jotenkuten, niin ei siitä politikkoja sen paremmin ymmärrä, ja vaikka netti on täynnä tietoa, niin emmäävaan sitä löydä. Kirjastossa on hyviä kirjoja, mutta en tiedä mitkä niitä ovat. Upeaa musiikkiakin varmaan on paljon enemmän, mutta en mä sitä ole kuullut.
   Se, mitä koulussa opetetaan, ei kyllä auta sekään. Historiassa ei opi Afrikan nälänhädästä, äidinkielessä käsiteltävät kirjat eivät ole - eivätkä tietenkään voikaan olla - uusia, ja kun opettajat eivät oikein itse vielä osaa hyödyntää netin resursseja vaikka ne on opetussuunnitelmaan lisätty, niin sitten sanotaan vain että "kattokaa netistä ja lehdistä, ja kirjastossakin saattaa olla kirjoja", joten oppilaat avaavat sitten Wikipedian tietoja etsiessään.
   No, en mä sitä oikeasti koulujen syyksi halua heittää, että itse en osaa etsiä, mutta ei mulle kyllä kukaan ole mitään opettanutkaan. Ja se harmittaa, kun pieni levottomuus siitä mitä tulevaisuus tuo alkaa nykiä varpaita veden alta. Mistä mä puhun ihmisille, jotka eivät ole Taidelukiolaisia, outoja animehörhöjä? Haluanko mä puhua niille? Ja minne mun pitää mennä, jos haluan pysyä tällaisten ihmisten seurassa?

Tämä on hyvä lopettaa toisella söpöllä nukkekuvalla.

Mikä tää kerran kuussa päivittämisen kierre on?! Joka tapauksessa, edellisestä päivityksestä on tasan kuukausi jälleen kerran, ja pari kuukautta sitten lupailtu Tähden jatko on nyt kirjoitettu, eli suunnatkaapas kirjoituksiin.

Ookamit.
Voi sanattomat tunteet. Se on lapsellinen ja rakas tarina, Twilightmaisen ylitunteellinen vailla merkitystä - mutta se on myös yritys kirjoittaa pienen kylän yksinäisen kakaran tunteet näkyville. Ulos itsestä, katsottaviksi, rakastettavaan muotoon. Lol.
   Useinhan mulle on käynyt niin että olen huomannut jonkun kirjoittamani asian pätevän itseeni. Mutta Ookameissa tein Aajasta tahallani melkein itseni, korostaen yhtä puolta, lisäten kuvaan sopimatonta roinaa. Eikä hänestä ikinä tullut kokonaista hahmoa, edes sitten kun yritin irroittaa itseni kauemmas.
   Mitä enemmän kirjoitin, sitä ujompi siitä hyypiöstä tuli. Halusin kirjoittaa tosi aran henkilön kokemuksista, mutta jos en pidä masokistisia hahmojenkiusaustaipumuksiani aisoissa, kirjoituksista tulee paskaa. Ja sitä Ookamit on, suurimmaksi osaksi. Vaikka miten rakastaisin sitä henkistä ulostettani.
   Kirjoitusvimmassani kaikki muut hahmot jäivät nimen omaan hahmottomiksi, klönteiksi joiden piti olla siinä ettei Aijuliina olisi yksin, ja sellaista ajattelutapaa mä olen tullut inhoamaan. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, eikä todellisessa maailmassa ole yhtä joka olisi tärkeämpi kuin muut. Niin, et edes sä siellä.
   Tapion vihasta mä haluan kirjoittaa lisää, ja Maria Taavitsaisen rentoudesta joka on sen kehittynyt muoto. Mutta se sensei jäi tuntemattomaksi kaikille muille kuin minulle, koska en halunnut uskoa siihen ettei Aaja ikinä olisi itsensä niin suuresti ihailemansa henkilön seurassa. Ja kun lopulta uskoin, niin päätin luovuttaa.
   Nämä on nyt oikeasti hyvästit. Ei ole järkeä pitää Ookameita hengissä; sillä ei ikinä ollut omia aivoja. Se on muilta kerättyjen säröjen päälle huterasti rakennettu tunneverkko, epämääräinen kasa toisten maailmojen tuntemuksia ja kirjoittajan epätoivoista yritystä tehdä itsestään rakastettava jonakuna muuna.
   Se että jätän Ookamit taakse ei tarkoita sitä että tuntisin olevani nyt hyvä kirjoittaja. Vain parempi kuin neljä vuotta sitten innostuessani ajatuksesta että ihmisellä olisi kaulapanta.
   Eikä tässä kyse ole niinkään kirjoittamisesta kuin maailmankuvasta, minäkäsityksestä, siitä kuvasta mikä minulla on muista. Tarinat joita haluan nyt kertoa eivät kerro cooleista susista vaan johonkin, johonkin tarrautuvista ihmisistä tässä maailmassa jonka merkitys on

.

Nonneh, tällä kertaa jopa päivitystä saman kuun sisällä uudestaan. ^^;
Kuten kaikki varmaan huomaa, headeri-kuva on muuttunut. Lisäks galleriassa on mun taide-photoshootti Näristä. Videoissa on photoshootin video.
Viime aikoina oon kuunnellut Akeboshia ja Rubikia, molemmat aivan ihania.

Joo, taas kuukausi siitä kun laitoin tänne jotain XD Enkä sitten ilmeisesti laittanut tänne mitään kun Näri lopulta suvaitsi saapua. Nyt etusivulla on uus kysely joka ei liity BJD:ihin, linkkejä on päivitelty ja kuvissa on kuvia Näristä. ^^ Kohta tulee myös uus tarina Sonanasta ja Pinestä.
Ja tässäkin yksi: