Kun Aijuliina heräsi aamulla, hänellä oli kamala nälkä. Rikua ei näkynyt, mutta kun tyttö kurkisti hiidenkiven alle, susi olikin siellä ja nukkui vielä. Jotenkin Aijuliina oli olettanut, että Riku olisi herännyt ensimmäisenä.

   Rikukin heräsi hetken päästä. Susi pyysi Aijuliinaa seuraamaan ja vei hänet aukion läpi susien luolalle. Siellä tämä näytti männyn, josta Kata oli puhunut. Aijuliina otti yhden muovipussissa olevista pannoista ja laittoi sen taskuunsa. Se oli vaaleansiniviherävää kangasta. Hän koitti kuvitella sen Rikun kaulaan, muttei onnistunut. 
Kolossa oli toinenkin muovipussi, jossa oli viisi puukkoa. Pussissa oli kiinni lappu, jossa käskettiin ottaa yksi. Aijuliina otti puukon käteensä ja katsoi sitä. Siinä oli nahkatuppi ja puinen kädensija. Se oli varmaan maksanut aika paljon.
"Tota, Riku? Miten mun on tarkotus saada ruokaa?"
"Hankit itse. Metsässä on kaikenlaisia marjoja, tai voit tietysti koittaa metsästääkin jos tekee mieli. Kata tosin käski meitä antamaan teille ruokaa, jos tilanne alkaa näyttää tosi pahalta."
"Mikä on 'tosi paha'?"
"No, jos menet niin heikoksi ettet itse pysty hankkimaan ruokaa, niin siinä tapauksessa minun varmaan pitää auttaa."
Aijuliina värähti. Onneksi metsässä oli mustikoita, joten hän tuskin joutuisi ihan niin pahaan pulaan että tarvitsisi apua. Hän laittoi puukon taskuunsa ja lähti etsimään mustikoita. Niitä kasvoi melko paljon aukean lähellä, mutta vatsaa ne täyttivät tuskallisen hitaasti. Tätä menoa hän joutuisi syömään yhtämittaa koko päivän ajan saadakseen riittävästi ruokaa.
   Lopulta hän sai kumminkin vatsansa suhteellisen täyteen ja lähti takaisin luolalle. Myös Kimi ja Kiira olivat siellä. Tapio näkyi keräävän mustikoita jonkin matkan päässä. Susia ei näkynyt missään, ne olivat kai menneet metsästämään. Kimi ja Kiira näyttivät väittelevän jostain, sitten Kiira huomasi Aijuliinan. "Moi!" hän huusi.
"M-köh- moi!"
"Mitä mieltä sä oot?" Kimi kysyi heti kun Aijuliina ehti vähän lähemmäksi. "Onko taikuutta olemassa?" Hän ei selvästikään uskonut koko juttuun.
   Aijuliina oli unohtanut koko kysymyksen taikuudesta. Tavallaan hän oli jo hyväksynyt asian, mutta järki pani vahvasti vastaan.
"...En osaa sanoo."
"Kimi ei suostu uskomaan", Kiira sanoi valittavalla äänellä. "Mut miten muuten sudet osais puhua?"
"Mmm." Aijuliina päätti toistaiseksi vain katsoa, mitä tapahtuisi.
Kimi alkoi väittää vastaan, ja Aijuliina istui alas ja kuunteli. Jos taikuutta tosiaan oli olemassa, tarkoittiko se, että Jumalaa ei ollut olemassa? Hetken mietittyään hän päätti, että koska raamatussa ei ainakaan hänen tietämysensä mukaan sanottu, että taikuutta ei olisi olemassa, sekä taikuus että Jumala saattoivat olla olemassa samanaikaisesti.
   Tapio keskeytti hänen mietintänsä ja Kiiran ja Kimin väittelyn tullessaan paikalle. Kimi kävikin heti hänen kimppuunsa mutta luovutti, kun Tapiokin sanoi uskovansa taikuuteen.
   Ja päivät kuluivat. Aijuliina oli koko ajan hieman nälissään, mutta hänelle ei tullut juuri muita ongelmia. Kiira oli pari kertaa tullut hieman huonovointiseksi koska ei ollut syönyt tarpeeksi, mutta muuten he kaikki olivat selvinneet ihan hyvin. Tapio oli saanut laitettua kaulapannan sudelleen Akille jo toisena päivänä, Kiiran Taro taas oli suostunut kolmantena päivänä. Kimi ei ollut onnistunut vielä nytkään, kuudentena päivänä, ja Aijuliina epäili vahvasti sen johtuvan siitä ettei tämä vieläkään suostunut uskomaan taikuuteen. Aijuliinalla taas ei ollut pienintäkään mahdollisuutta saada Rikulle pantaa, vaikka he kaksi tulivatkin melko hyvin toimeen keskenään.
   Sinä iltana Rikua ei alkanut näkyä illan hämärtyessä kuten aiemmin, joten Aijuliina lähti yksin hiidenkiven luo. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä metsään yksin enää yhtään pimeämmällä. Hiidenkiven hahmo vaikutti kaukaa katsottuna pelottavalta, mutta lähemmäs päästyään Aijuliina tunsi olevansa taas turvassa. Hän kävi istumaan tavalliselle paikalleen sammaleen ja mietti, milloin Riku aikoi tulla paikalle.
   Mutta minuutit kuluivat eikä Rikua näkynyt. Kymmenisen minuuttia... Puoli tuntia... Aijuliina menetti ajantajunsa. Kännykästä oli akku loppu, eikä hän saanut untakaan, sillä tänä yönä oli täysikuu, ja se valaisi liian kirkkaasti.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Aijuliina arveli vihdoin nukahtaneensa. Hän näki outoa unta.
   Kiviröykkiön takaa näkyi valoa. Ensin se oli heikkoa, tuskin huomaamatonta, mutta vähitellen se vahvistui... Ja äkkiä kiviröykkiön päällä leijui ilmassa pieni tulipallo. Se näytti lämpimältä ja ystävälliseltä. Tietämättä miksi Aijuliina nousi pystyyn ja astui askeleen lähemmäs tulipalloa. Se lepatti ja siirtyi kauemmas, ja Aijuliina seurasi perässä. Tuntui kummalliselta, mutta sellaisiahan unet olivatkin, outoja. Jotenkin etäisesti Aijuliina mietti, että kunhan hän saisi tulipallon kiinni, hän voisi lämmitellä hiukan. Hän oli ollut sangen viluinen koko edellisen viikon ajan, sillä heillä ei ollut tulitikkuja eikä hän saanut tarpeeksi syödäkseen. Tapio oli yrittänyt napata kiinni oravia, joita sillointällöin kiipeili puissa, ja sytyttää nuotion hankaamalla kahta puutikkua yhteen... 
   Aijuliina kompastui - ja äkkiä mikään ei ollutkaan unta. Hän makasi märässä maassa ja näki heikon valonkajastuksen jostain ylhäältä päin. Aarnivalkea. Hän olisi lähtenyt seuraamaan sitä jälleen, mutta jokin piti häntä kiinni maassa.
   Se oli maahinen. Paljon maahisia, itse asiassa. Niiden multaiset kädet puristivat häntä nilkoista ja ranteista ja kiskoivat tukasta ja vaatteista. Ne tulivat maan alta. Aijuliina oli joskus lukenut Wikipediasta, että maahisten uskottiin suuttuvan jos niiden maalle kompastui. Nyt tuli sekin todistettua.
   Aijuliina huusi pelosta. Ja huusi uudestaan ja uudestaan, ehkäpä joku kuulisi. Jossain vaiheessa hän alkoi itkeä. Hän oli kävellyt kauas, varmaan liian kauas. Kukaan ei löytäisi häntä, hän joutuisi odottamaan kunnes maahisille tulisi mieleen päästää irti - jos ne sitten ikinä sattuisivat sille tuulelle. Kyyneleet loppuivat ennen aamua, ja Aijuliina arveli jopa nukkuneensa hetken jossain vaiheessa yötä. Aamulla hän huomasi olevansa kamalan nälkäinen, niin nälkäinen että hän varmaan kuolisi jos ei saisi ruokaa sinä päivänä. Tai jos ei nälkään, niin ainakin hän kuolisi janoon. Silmiin koski unenpuutteesta ja itkemisestä.
   Aijuliina kuuli askeleita sammalella, ja hetken päästä Riku ilmaantui paikalle. Vaikka hän oli kuolemanväsynyt, hän tunsi silti itsensä noloksi. Hän tuntisi itsensä varmaan noloksi vaikka olisi todella kuolemassa, jos joku näkisi hänet typerässä tilanteessa.
   Vahvimpana tunteena oli silti helpotus. Hän melkein alkoi itkeä taas.
"Olet sinä kyllä aika mukavaan pinteeseen itsesi hankkinut", susi sanoi. Aijuliinan silmiin tuli kyyneleitä, vaikka hän oli luullut sen olevan mahdotonta kaiken sen itkemisen jälkeen.
"Kuules tehdäänkö pieni sopimus? Autan sinut pois siitä, jos minusta tulee sinun pomosi, käykö?"
Aijuliinalla ei ollut voimia väittää vastaan. Hän nyökkäsi heikosti. Riku tuli hänen viereensä ja teki jotain, ja äkkiä maahiset päästivät irti. Aijuliina kierähti kyljelleen ja nousi sitten istumaan, hieroi silmiään, haukotteli ja tunsi itsensä niin helpottuneeksi että olisi voinut halata puuta jos sellainen olisi ollut käden ulottuvilla.
"No niin", Riku sanoi. "Nyt kun minä päästin sinut vapaaksi, sinun on täytettävä osasi sopimuksesta. Anna se kaulapanta tänne."
Aijuliia otti pannan taskustaan ja ojensi sen sudelle miettimättä juuri mitään, ja kun hän ymmärsi mistä oli kysymys, oli jo liian myöhäistä. Heti kun Riku sai pannan, hän käytti taitavaa tassujen, kuonon ja taikuuden yhdistelmää saadakseen sen Aijuliinan kaulaan. Aijuliina säpsähti ja tyrkkäsi suden pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Miksei hän ollut ajatellut mitä Riku pyysi? Miksei hän ollut ollut varovaisempi? Hän saattoi kuvitella Tapion ilmeen, kun tämä näkisi... Ja Kiiran ja Kimin, pinnistelemässä ollakseen nauramatta...
   Hän nousi pystyyn ja lähti juoksemaan. Suunnalla ei ollut väliä, hän halusi pois. Hän palaisi Helsinkiin, hän leikkaisi pannan poikki...
   "Seis!"
   Samalla hetkellä kun Riku huusi, Aijuliinan jalat pettivät ja hän kaatui maahan. Riku oli paikalla reilusti ennen kuin hän sai hinattua itsensä pystyyn.
"Mitä pahusta!"
"Pannoissa on käskyloitsu, joka saa sellaisen kantajan tottelemaan pannan laittajan käskyjä", susi sanoi ja virnisti tavalla, joka vaikutti Aijuliinasta melkoisen vahingoniloiselta.
"No, mennään takaisin luolalle, viikkohan loppuu tänään", Riku sanoi ja lähti kävelemään. Aijuliina olisi halunnut vain nukkua ja unohtaa kaiken, mutta kun Riku vilkaisi taakseen ja huusi "Tule!", hän nousi ja lähti suden perään.
Aijuliina ei todellakaan halunnut ajatella, mitä muut sanoisivat kun saisivat tietää, ja sitä paitsi häntä väsytti ja nukutti ja hänellä oli nälkä ja...
Ja hän jaksoi jatkaa matkaa luolalle päin ainoastaan valituksensa voimalla.

   ...Vähän ennen luolalle tuloa Aijuliina pysähtyi.
"Mä en jaksa kävellä", hän sanoi ja istui maahan. Riku murahti niin kiukkuisesti, että Aijuliinan oli käytettävä kaikki tahdonvoimansa ollakseen ponnahtamatta pystyyn ja tekemättä kaikkea juuri niin kuin tämä käski.
"Oikeesti, mä nukuin varmaa viime yönä noin tunnin, anna mun pitää ees tauko!"
"Ei käy. Tule nyt."
Aijuliina mietti, ettei todellakaan halunnut seurata Rikua muiden luo nöyryytettäväksi, muttei loppujen lopuksi saanut raajojaan tottelemaan itseään, vaan seurasi kiltisti suden perässä, ja hänestä tuntui samalta kuin miettiessä, että mitä jos hän olikin Harry Potterien komennuskirouksen alaisena ja sen takia meni joka päivä kauppaan katsomaan, oliko siellä uusia kirjoja tai mangaa. Hän oli miettinyt, mitä jos menisikin suoraan kotiin, kun mitään uutta tuli kauppaan melko harvoin - ja sittenkin, mitä jos juuri tänään olisi tullut jotain...? Loppujen lopuksi hän oli ensin kävellyt kaupan ohi ja sitten kääntynyt takaisin, kun ei sittenkään ollut halunnut jättää tarkistamatta, eikä siellä tietenkään ollut mitään uutta. Nyt hänestä tuntui aivan samalta - hän ei saanut pysähdyttyä - mutta tällä kertaa se todella johtui taikuudesta. Ja nyt häntä alkoi oikeasti pelottaa.
"Riku?" Aijuliinan ääni värähti epätoivotusti.
"Mitä?"
Eikä Aijuliina tiennytkään, mitä sanoa.
"No- voiiii P!... Antaa olla." Hän hengitti syvään rauhoittuakseen. Ei saa itkeä enää, hän muistutti itseään, muuten kaikki huomaa. Mutta pelko oli saanut jo otteen, eikä halunnut päästää irti. Se kutitti hänen mahanpohjaansa ilkeästi ja kuristi kurkusta niin että hengittäminen oli vaikeaa. Ensimmäistä kertaa ikinä Aijuliinasta tuntui, että taikuuden olemassaolo voisi olla todella huono juttu, ja äkkiä hän oli varma, ettei hän oppisi ollenkaan taikuutta, opetettaisiin sitä miten tahansa, ja kaikki muut voisivat käyttää taikavoimiaan häntä vastaan eikä hän voisi sille mitään. Pelko ja noloudentunne kasvoivat yhä, ja äkkiä-
-Aijuliina riuhtaisi itsensä irti Rikun käskystä ja tarrasi lähimpään puuhun - mikä sattui ikävä kyllä olemaan nuori, piikkirunkoinen kuusi. Mutta Aijuliina oli päättänyt pitää kiinni siitä kävi miten kävi, eikä hän antanut neulasten häiritä itseään, vaikka ne pistivät kovaa ja se sattui.
   "Aaja."
"Uus lempinimi vai?" Aijuliina ei mahtanut mitään äänensä tukahtuneelle soinnille. Hetkenä minä tahansa pannan taika voisi saada taas vallan, eikä hän siltä toista kertaa karkaisi. Hän rutisti kuusta yhä kovempaa ja voihkaisi, kun neulanen teki verinaarmun hänen kämmeneensä.
"Älä ala, minä kun luulin sinua fiksuksi. Omalla tavallasi. Mutta en näköjään ole vielä huomannut kaikkia tyhmiä puoliasi."
Aijuliina ei vastannut.
"Arvaa mitä. Minä osaan käyttää myös oikeaa taikuutta." Susi ei antanut Aijuliinalle aikaa älytä mitä oli tämä juuri kuullut, vaan ryhtyi heti tuumasta toimeen ja käytti Aijuliinaan loitsua, ja äkkiä tyttö huomasi olevansa vielä heikompi ja väsyneempi kuin äsken. Hänen ajatuksensa sumentuivat hetkessä aivan kuin silmälasit olisi otettu pois päästä. Hän koitti keskittyä pitämään kiinni puusta, mutta jalat meinasivat pettää ja silmäluomia painoi, ja muutenkin tuntui samalta kuin olisi juuri pudonnut leikkikentän karusellin huimista vauhdeista: pää oli pyörällä eikä hän olisi varmastikaan pystynyt kävelemään suoraan jos olisi yrittänyt - ei senpuoleen etteikö hän olisi kaatunut maahan rähmälleen heti jos olisi päästänyt irti kuusesta johon nojasi niin että useampikin neulanen oli jo vetänyt vaaleita naarmuja hänen ranteisiinsa. Hän veti väristen henkeä, eikä pystynyt estämään kyyneleitä tulemasta taas silmiin.
"Perhanan paska idioottisusi." Nyt jalat pettivät. Hän romahti polvilleen nojaten yhä puuhunsa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Aijuliina haukkui jotakuta muuta kuin pikkuveljeään näin pahasti. Eikä se tainnut todellakaan olla paras mahdollinen aika tai paikka sille, puhumattakaan haukunnan kohteesta, mutta Aijuliina ei juuri jaksanut harkita asiaa tai miettiä seuraamuksia, kun oli sangen selvää että häneltä olisi joka tapauksessa taju kankaalla seuraavien kymmenen minuutin kuluttua.
"Älä aloita!" Riku sanoi, tällä kertaa todella vihaisesti. "Et sinä voi paeta sitä, mitä on tapahtunut, kaikki saavat kumminkin tietää ennemmin tai myöhemmin. Haen heidät kohta tänne, ja minun oli pakko varmistaa, ettet häivy heti kun käännän selkäni!" Susi huokasi syvään ja sanoi sitten hieman lempeämmin: "Olen pahoillani. Tiedät kyllä itsekin, että olisit yrittänyt karata vielä ainakin viisi kertaa matkalla luolalle."
   Aijuliina luovutti, päästi itsensä kaatumaan sammalelle, sulki silmänsä ja nukahti nopeammin kuin koskaan aiemmin koko elämänsä aikana.