Kun isäni tuli huoneeseeni, tiesin, että opettaja oli todella puhunut hänelle. Isä ei koskaan tullut minun luokseni, se oli aina ollut totta, kuin ilmaan piirretty sääntö, jota koko maailma noudatti. Ja nyt sitä oli rikottu, ja maailma alkoi hitaasti mutta uskomattomalla, järkälemäisellä varmuudella, muuttua.

Isäni vaikutti epävarmalta. Sellaisena en ollut koskaan ennen nähnyt häntä, olihan tärkein asia mitä hänelle oli lapsuudesta asti opetettu juuri uskottavuus ja mielipiteen vahvuus, ja tämä jos mikä sai minut uskomaan, että opettaja oli puhunut totta.
"Ilmeestäsi näkee että opettajasi on puhunut sinulle", isäni sanoi ryhdistäytyen. Minusta tuntui, että hän ei osannut puhua muuten kuin varmasti, ja lisäksi näin, ettei hän ollut lainkaan hermostunut siksi että olisi rakastanut minua ja halunnut minun jäävän, siksi vain, ettei hän ennen ollut ollut tällaisessa tilanteessa, eikä näin ollen ollut aivan varma, mitä filosofian fraaseja käyttää.
"Jokaisen on joskus opittava olemaan omillaan, ja jumalamme ovat sanoneet, että jos todella haluaa olla heidän palvelijansa, on kaikesta luovuttava. Näin ollen, jotta sinusta tulisi parempi jumaliemme palvelija, olen päättänyt päästää sinut pois maailmalle, kokemaan millaista on palvella muita ihmisiä jumalten ohella."
"Toisin sanoen aiot myydä minut orjaksi."
   En tiedä, mistä sanat tulivat, enkä ollut koskaan ennen sanonut mitään niin suoraan ja koristelematta, mutta eniten minua kauhistutti, miten ääneni värisi ja miten en pystynyt näkemään kunnolla, kun kyynelet valuivat poskiani pitkin.
Ja se kaikki oli suureksi osaksi sen takia, että isäni ei rakastanut minua.
   Hän oli aina kohdellut minua hyvin ja kehunut minua, vieraillut luonani säännöllisesti kuukausittain töidensä lomassa, ja silti... Sen kaiken hän oli tehnyt velvollisuudentunnosta, ei siksi että hän olisi isänäni rakastanut minua. Ja velvollisuudeksi naamioidusta mukavuudenhalusta hän myi minut orjaksi. En ymmärtänyt miten olin voinut olla huomaamatta sitä.
"On uskomatonta, kuinka hyvin osaat tulkita sanojani, poikani. Olet oikeassa. Tällä tavoin sinusta tulee parempi ihminen, vaikka onkin surullista ettet voi seurata jalanjälkiäni temppeliherrojen tiellä."
Isäni ei katsonut minuun päin, hän ei nähnyt että itkin. Häntä ei kiinnostanut miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin,  sillä hän oli vain suorittamassa ikävää velvollisuutta, ja hän unohtaisi pian minut kokonaan ja ottaisi uuden kasvattipojan, ja mitä minulle kävisi... Niin, ei isäni tiennyt millaista orjien elämä oli, ja totta puhuen en tiennyt minäkään. Ymmärsin vain, että en omistaisi itse itseäni, ja joutuisin ikuisesti tekemään työtä omistajani hyväksi, aivan kuten hevonen tai koira. Ja ymmärsin, ettei kukaan koko maailmassa rakastanut minua. Kukaan ei edes pitänyt minusta, kaikki ihmiset joita olin ikinä tavannut olivat olleet seurassani velvollisuudesta eivätkä siksi että olisivat halunneet tehdä niin. Minä tunsin, miten aiemmin mitään tuntemattomaan sydämeeni koski aivan kuin se olisi haljennut. Minä itkin, ja huusin:
"KATSO TÄNNEPÄIN!"
Ja isäni katsoi minua ja näki minun itkevän kun hänen kutsumansa kauppias sitoi käteni selkäni taakse ja vei minut pois, pois huoneestani, jonne vanhin kirjoitusrulla jäi auki pöydälle kohdasta jossa sääntöjä lueteltiin, pois käytävästä jota pitkin olin juossut, ulos talosta jossa olin elänyt kaikki kaksitoista elämäni vuotta, ja jossa en enää koskaan eläisi.
   Ja tajuntaani painuivat isäni kasvot, hänen ilmeensä, kulmat hieman kurtussa koska itkin ja huusin ja koitin paeta, tyytymättömyyden merkit, mutta syvimpänä välinpitämättömyys ja - inho oli liian vahva sana - pieni ällötys ja ihmetys, koska itkin niin että naamani punertui ja näytin niin suuria tunteita, pelkoa, surua. "Minä en kasvattanut sinua tuollaiseksi."
   En koskaan päässyt eroon siitä muistikuvasta, niistä arvista. Isäni ei pitänyt minusta, en ollut hyvä lapsi, niin minä silloin ajattelin. Elämälläni ei ollut arvoa. Seuraavan kuukauden ajan näin isäni kasvot aina kun suljin silmäni, kasvot joilla näkyi monta pidättynyttä tunnetta, joista yksikään ei kuvastanut rakkautta, jotka näyttivät että oli hyvä että minut oli myyty.
En tiennyt mihin minun pitäisi uskoa nyt, pitäisikö minun uskoa vielä, vieläkö jumalamme olettaisivat minun palvelevan heitä sen valheen määrän jälkeen, jota elämäni oli ollut. En tiennyt oliko jumalia olemassakaan, ja kun myönsin sen, huomasin, etten tiennyt enää edes kuka minä itse olin, sillä en selvästikään enää ollut se hyvä jumalten palvelija, joka olin aiemmin ollut, ja mitään muuta en koko elämäni aikana ollut ollutkaan. Ja kun entinen kotini katosi näkyvistä, en jaksanut enää vastustella. Menin sinne päin, minne orjakauppias käski minun mennä, halki kivitalojen labyrintin polttavassa helteessä kohti uutta elämääni, joka oli huonompaa kuin osasin aavistaakaan.

   Minun ihooni poltettiin orjien merkki, ketjunpätkän kuva, merkki siitä että olin kahlittu. En osaa kuvailla sitä tuskaa, jonka polttava rauta iholla tuottaa. Voin vain sanoa, että tuskin kukaan joka tätä lukee pystyy kuvittelemaan niin suurta kipua. Minä, joka olin aina elänyt kivuttomasti ja lähes vailla sairauksia, en ollut uskonut sellaista kipua olevankaan. Tulin hyvin sairaaksi siitä, vasta viikon päästä olin sen verran paremmassa kunnossa että kauppias alkoi harkita myymistäni. Ja jotenkin minusta tuntui, että ainoa merkin aiheuttama kipu ei tuntunut vasemmassa olkapäässäni, vaan sieluunikin se oli polttanut mustan jäljen, rautakettingin, enkä enää ollut se minä joka olin ennen ollut. Hyvät vaatteeni vietiin pois ja myytiin, ja minulle annettiin halpa karheakankainen hihattoman tunikan tapainen paita ja liian suuret, roikkuvat housut. Arvelin näyttäväni vielä säälittävämmältä ja laihemmalta kuin aiemmin, mutta en voinut olla varma, sillä orjakauppiaalla ei ollut peiliä pienessä varastotalossa jossa meitä orjia pidettiin. Meitä oli noin kaksikymmentä, kaikenkokoisia ja ikäisiä, miehiä ja naisia. Vanhin kaikista oli kuudenkymmenen paikkeilla oleva kokki, ja nuorin oli kolmevuotias pikkutyttö jota koitettiin markkinoida lasten leikkikaveriksi, sillä tämä ei vielä osannut auttaa talon töissä. Kun olin vähän paremmassa kunnossa, noin minun ikäiseni poika tuli juttelemaan kanssani nurkkaan jossa istuin nojaamassa seinään. Hän esittäytyi Alexiksi, ja kysyi nimeäni, mutta kun selitin ettei minulla ollut nimeä koska minusta oli pitänyt tulla jumalien palvelija, hän hiljeni hetkeksi ja sanoi sitten että hänellä oli kiire torille että hänet ostettaisiin pian ja jätti minut taas yksin.
   En ymmärtänyt miksi hän oli lähtenyt kuultuaan ettei minulla ollut nimeä, joten kysyin sitä naiselta nimeltä Ebba, joka oli hoitanut minua kun olin ollut todella sairas.
"Hmm", hän sanoi. "Alex vihaa uskontoa ja pappeja. Hänen entinen omistajansa oli pappi, joka kohteli häntä huonosti. Ja se, että sinusta piti tulla jumalien palvelija viittaa siihen, että olet ollut aika korkeassa asemassa."
En sanonut mitään. Olisin voinut kertoa, millaisessa asemassa olin ollut, mutta minulla oli sellainen aavistus, ettei edes Ebba olisi auttanut minua enää jos olisin kertonut. Niinpä päätin, että pitäisin menneisyyteni salaisuutena kaikilta, lukittuna pois, sillä en ikinä saisi sitä takaisin enkä haluaisikaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin: "En usko jumaliin enää."
Ebba nyökkäsi. "Ymmärrän. Jos elämä alkaa äkkiä kohdella kaltoin, uskonsa voi menettää", hän sanoi, ja ymmärsin, että hän uskoi yhä. "Joka tapauksessa, nimistä. Sinun kannattaisi keksiä itsellesi nimi, et kumminkaan tule selviämään ilman." Sitten hän lähti ja jätti minut miettimään itsekseni.
   Yhtä hyvin hän olisi voinut käskeä kolmivuotiasta orjatyttöä lukemaan pyhät kirjoitukset. Minä en tiennyt nimistä mitään. Tiesin toki, että sellaisia oli olemassa, mutta minulla ei ollut nimeä, eikä isälläni ollut nimeä, ja suurimmalla osalla opettajistanikaan ei ollut nimiä, ja jos heillä oli, niitä ei kerrottu minulle. Paljon muita ihmisiä en ollut edes tavannut. Itse asiassa en edes muistanut kuulleeni kuin kymmenisen nimeä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitkä niistä olivat naisten ja mitkä miesten nimiä. Näin ollen päätin jättää nimen miettimisen myöhempään, mikä osoittautuikin sitten virheeksi.

   Joka tapauksessa, seuraavana perjantaina, joka oli orjatoripäivä (joka päivä sitä ei pidetty), minut vietiin torille ja laitettiin myyntiin.
   Se oli hirveintä mitä olin ikinä kokenut, polttomerkitsemistä lukuun ottamatta.
Sinä päivänä oli kamalan kuumaa, ja aurinko paistoi suoraan ylhäältä. Tunsin sulavani ja paistuvani kuumuudessa, en ollut tottunut seisomaan pitkään auringossa. Meidät orjat - voi hyvä ihme miten oudolta tuntui ajatella 'me' - oli sidottu ranteestamme parimetrisellä köydellä paaluihin, joista näki kuka oli kenenkin kauppiaan omistuksessa. Köysi sai minut tuntemaan itseni koiraksi, jonka karkaamista pelättiin, mutta vaikka olisinkin karannut, minulla ei olisi ollut mitään paikkaa minne mennä, koska orjille ei annettu töitä mistään, heidänhän kuului olla jonkun omistuksessa, ja karanneille orjille ei koskaan käynyt hyvin.
Lisäksi kamalaa oli ihmisten tuijotus ja se, miten he saattoivat tulla ja kokeilla kättäni, millaiset lihakset minulla oli - ja kuinka he lähes aina niin tehtyään tuhahtivat halveksuvasti ja lähtivät pois. Päivän mittaan tunsin oloni aina vain halveksitummaksi, kun muut ostettiin - ja voi --voi pahus, minusta tuntui niin väärältä ajatella niin, mutta toivoin silti, että joku olisi halunnut minut. Alex meni heti ensimmäisten joukossa, ja Ebba myös, heistähän näkikin jo kaukaa että he olivat hyviä työntekijöitä, toisin kuin minä, laiha ja veltto, heikon näköinen poika. Jos he olisivat kysyneet, olisin voinut kertoa että tunsin historiaa ja osasin muutamaa eri kieltäkin ja matematiikkaa, mutta ei, ensinnäkin oli itsestäänselvyys etteivät orjat osanneet sellaista, ja sitä paitsi heillä ei ollut sellaisille taidoille käyttöä; he tekivät niitä vaativat tehtävät itse.
   Päivän lopussa vain minä ja kolmivuotias tyttö, nimeltään Rona, olimme jäljellä. Rona oli uupunut ja pettynyt, ja minä koetin olla hänelle kiltti vaikken osannutkaan olla pienten lasten kanssa. Hän itki ja minä koitin silittää hänen päätään, mutta hän vääntäytyi pois, enkä tiennyt mitä olisin tehnyt tai sanonut. Mietin surullisesti, miten vähän puheenlahjoistani oli hyötyä nyt; enhän minä voinut alkaa selittää pienelle, yksinäiselle tytölle hyvän orjan sääntöjä tai sitä, että itkeminen oli väärin kun jokin jumalista oli ollut tarpeeksi kiltti tehdäkseen hänen sielunsa tuulenpuuskasta. Itse asiassa olisin itse halunnut itkeä ja polkea jalkaa, huutaa maailman epäoikeudenmukaisuutta.
"Älä itke", sanoin. Aioin jatkaa jotain lohduttavaa, mutta enhän minä edes tiennyt miksi hän tarkalleen itki. Mietin hetken, jonka aikana Rona torjui kaikki yritykseni koskettaa häntä.
"Päämme kohta pois torilta", sanoin epätoivoisesti. "Kohta tulee ilta ja me menemme takaisin varastolle lepäämään."
Rona vain jatkoi itkuaan. Minä huokaisin ja istuin maahan nojaten siihen paaluun, johon meidät oli köytetty. Hetken päästä Rona istui viereeni ja nojasi päänsä olkapäätäni vasten. Minä en uskaltanut liikahtaakaan peläten että hän lähtisi pois, vaikka hän nojasikin vasempaan, poltettuun olkaani, ja olisin melkein voinut huutaa kivusta. En halunnut että hän alkaisi itkemään uudelleen.
   Silloin eräs melkoisen lihava mies kalliissa vaatteissa marssi torille ja tuhahti tyytymättömästi nähdessään sen olevan lähes tyhjä. Hän vilkuili ympärilleen, ja orjakauppiaat alkoivat heti huudella mainoksia sen mukaan, ketä heillä oli vielä jäljellä. Kaikki muut paitsi minä olivat hyvin vanhoja tai hyvin nuoria, ja kai mies sitten oli etsimässä jotakuta nuorta ja vikkelää, sillä hän tuli meidän paaluamme kohti. Kauppiaamme Al hyppäsi heti pystyyn ja potkaisi minua saadakseen minutkin nousemaan. Potku osui oikeaan kylkeeni, minkä seurauksena vasen käteni hankautui vielä lisää Ronan päätä vasten. En voinut olla älähtämättä kivusta. Nousin pystyyn pidellen vasenta kättäni, ja Al vilkaisi minua raivostuneen näköisenä, olihan huonoa mainosta näyttää heti aluksi, että käteni oli kipeä.
Rikas mies tuli meidän tolppamme luo, ja tuijotti minua tutkien. Sitten hän kääntyi Alin puoleen.
"Minkä ikäinen tämä poika on?"
Al kääntyi minun puoleeni arvioiden. Hän ei todella tiennyt ikääni, muttei halunnut paljastaa sitä asiakkaalle.
"Kymmenvuotias, herra."
Siltä minä oletettavasti vaikutin, vaikka se saikin minut tuntemaan oloni yhä surkeammaksi. Mutta jotenkin en voinut antaa miehen luulla väärin, en sen jälkeen miten väärässä minä itse olin ollut koko elämäni ajan.
"Kaksitoista", korjasin Alia. Hän vilkaisi minuun kiukkuisesti. Asiakas kohotti kulmiaan ja jatkoi kyselyään.
"Onko hänellä minkäänlaista aiempaa kokemusta työstä?"
"Ei, herra, mutta hän varmasti oppii nopeasti, sillä hän osaa monia kieliäkin jo tuossa iässä."
"Aika heikolta hän vaikuttaa. Mikä on hinta?"
En ollut uskoa korviani. Aikoiko tuo mies ostaa minut? Ja toivoin niin kovin ettei hän olisi. Hinnastani puhuminen sai minut tuntemaan itseni sairaaksi, ja aavistin, että se ei tulisi olemaan kovin suuri. Rona roikkui lahkeestani, ja tunsin itseni niin epävarmaksi ja pelokkaaksi että näytin varmasti nuoremmalta kuin kymmenen. En ymmärtänyt minne kaikki minulle opetettu itsevarmuus, vakuuttavuus ja usko olivat kadonneet, mutta ne olivat poissa, ja jäljellä tuntui olevan vain liian koristeellinen puhetyylini.
   Mies osti minut niin halpaan hintaan että sitä kauhistuttaa ajatellakaan. Oli hyvin vaikeaa hyväksyä, että minun koko henkeni ja kehoni, koko elämäni, myytiin samaan hintaan kuin hienot vaatteeni.
   Kun lähdin seuraamaan miestä hämärtyvässä illassa, tunsin kaiken sen väsymyksen, mitä en ollut yltäkylläisen elämäni aikana tuntenut, nousevan pintaan, ja takanani orjatorilla Rona alkoi taas itkeä.