Minä olin ennen rikas. Ihan totta. Enkä koskaan tehnyt mitään töitä. Isäni oli tärkeässä asemassa, joten sain parhaan mahdollisen koulutuksen ja kohtelun, opin kieliä, historiaa, matematiikkaa ja filosofiaa. Minut opetettiin puhumaan uskottavasti ja suunnittelemaan mahtipontisia julistuksia ja saamaan ihmiset puolelleni käyttämällä niitä sanoja, jotka he halusivat kuulla.

   Mutta mitä hyötyä minulle on siitä nyt? Ei mitään. Yksi ainoa päähänpisto isältäni, vallan sokaisemalta, omien sanojensa uhriksi joutuneelta isältäni - ja minä olin orjana talossa, joka oli pienempi kuin entinen kotini, josta oli pitänyt tulla minun omaisuuttani isäni jälkeen.
   Minun isäni oli korkea-arvoinen pappi, ja hän kuulutti joka päivä ihmisille, miten heidän tulisi hylätä valta ja rikkaus tullakseen arvokkaiksi. Hän piti työstään, eikä juuri nähnyt ristiriitaa siinä, että kylpi itse rahassa samalla kun käski muita luopumaan kaikesta, hänet oli kasvatettu niin, ei mietiskelemään vaan juonimaan ja puhumaan, käyttämään vaikutusvaltaa kun ajattelutyö oli hoidettu uskontomme keksimisen aikoihin satoja vuosia sitten. Niin minutkin kasvatettiin, niin, että tiesin paljon mutten osannut kyseenalaistaa, enkä koskaan osannut aavistaa, ettei osakseni ollutkaan koitumassa vauras, onnellinen ja helppo elämä.
   Kaikki oli sen miehen syytä, ateistiksi myöhemmin paljastuneen filosofin, jonka isäni palkkasi opettamaan minua. Opettajana hän vaikutti aivan tavalliselta, selitti kaikkea sitä minkä isäni oli minut käskenyt painamaan muistiini ja käyttämään mystisesti hymyillen silloin, kun kysyttiin jotain johon uskontomme perustajat eivät olleet osanneet vastata, lausahduksia kuten "tämä on asia, jossa totuus on jokaiselle erilainen", tai (tässä kohdassa muista surumielinen sävy) "Tätä vastausta jumalamme eivät ole minulle suoneet".
   Mutta hän, toisin kuin muut opettajat, meni puhumaan isälleni. Hän meni tämän luokse kun oli se aika päivästä jolloin ihmiset saivat kysyä asioista, joihin he halusivat vastauksen jumalilta. Opettaja kysyi isältä: "Jos jumalat käskevät ihmisiä luopumaan turhuudesta ja rikkauksista, miksi sitten te ja perheenne saatte elää yltäkylläisyydessä ja loistossa?"
Eikä isäni osannut vastata, tähän häntä ei ollut opetettu vastaamaan. Kyllä ihmiset sitä miettivät, sain myöhemmin tietää, he vain kunnioittivat isääni liikaa kysyäkseen sellaista, ja siihen isäni koulutus perustui: kunnioitukseen ja sen hankkimiseen.
Ja niin opettaja sai isäni, temppeliherran, rikkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön, myymään poikansa orjaksi.

   Päivä, jona minut vietiin pois, alkoi aivan tavallisesti, ensin söin aamiaista, sitten opiskelin historiaa muutaman tunnin, ja sen jälkeen oli filosofian vuoro. Tämä tunti oli erilainen muista, opettaja ei lukenutkaan ääneen arvostettujen filosofien opetuksia. Hän käski minut istumaan tuoliin itseään vastapäätä, ja kysyi minulta, tiesinkö millaista on palvella.
   Olin ällikällä lyöty, tämä ei tuntunut lainkaan oppitunnilta. Mitä minä voisin oppia miettimällä palvelemista? En kumminkaan uskaltanut sanoa vastaan opettajalle, joten vastasin varovasti: "Minä palvelen jumaliamme, totta kai tiedän palvelemisesta. Se on ilo ja suuri kunnia, arvokkaampien auttaminen."
"Kuule, ajattelitko lainkaan mitä äsken sanoit?"
Tunsin oloni yhä vain vaivaantuneemmaksi. Miksi opettaja kysyi näin outoja? Tällaisen ei pitänyt kuulua koulutukseeeni.
"T-tuota... Sanoin sen, mikä velvollisuuteni on sanoa, ja tarkoitin mitä sanoin."
"Kiertelet tosiasioita. Tämä on filosofian tunti, voit teeskennellä ettei sinulla ole velvollisuuksia, voit unohtaa uskontosi, ja miettiä maailmaa vain siten kuin sen näet itse, sinuna, miettimättä mitä sinulle on opetettu. Yritä ajatella, millaista olisi palvella toista ihmistä."
"Mutta...!"
Opettajalla ei voinut olla kaikki kunnossa, hänen sanomansa soti vastoin kaikkea mitä minulle oli ikinä opetettu, koko maailmankuvaani. Tärkein asia oli velvollisuus palvella jumalia ja oppia temppeliherraksi kuten isäni. Mitään muuta ei kuulunut miettiä, se häiritsi puhtautta, ja jos ei ollut puhdas, ei voinut palvella jumalia. Jos ei voinut palvella jumalia, ei voinut tietenkään tulla temppeliherraksi, ja minulla ei ollut muuta tulevaisuutta kuin temppeliherran ammatti. Jos en pystyisi siihen, minulla ei olisi mitään...
"Kuulepas. Oletko koskaan miettinyt, miksi te saatte elää rikkaudessa vaikka käskette ihmisiä lupoumaan kaikesta?"
   En tiennyt mitä sanoa. En ollut koskaan miettinyt asiaa siltä kantilta, en osannut vastata mitään joten painoin pääni ja olin hiljaa.
"Kysyin isältäsi samaa, eikä hänkään osannut vastata. Joten tein hänelle pienen ehdotuksen, hänen pitäisi todistaa palvelevansa jumalia myymällä poikansa orjaksi ja laittamalla tämän luopumaan omaisuudestaan kuten hän käskee uskojia luopumaan. Ja hän suostui. Sinut on määrä vangituttaa ja viedä myyntiin orjatorille tänään."

   En uskonut häntä. En. Uskonut. Häntä. Tunsin mieleni tyhjäksi ja runnelluksi, enkä oikein osannut ajatella mitään. Tämä mies, jonka piti olla opettajani, puhui arveluttavia, sai minut kyseenalaistamaan asemani ajatuksissani ja väitti isäni myyneen minut pitääkseen uskottavuutensa.
"No, vaikket uskoisikaan minua, niin tämän sanon: ajattele asioita. Ne, jotka ajattelevat, saattavat tuntea itsensä epävarmemmiksi kuin ne, jotka uskovat, mutta vastapainoksi saat paljon suuremman viisauden kuin jos vain toistelet asioita, joita sinulle näillä niinsanotuilla filosofian tunneilla opetetaan."
Sitten hän otti takkinsa ja laukkunsa ja lähti, ja jotenkin tiesin, että hän ei palaisi. Hän jätti tietynlaisen lopullisuuden tunteen roikkumaan ilmaan, sanansa kaikumaan tähän huoneeseen. Minun oli pakko päästä pois, jätin tavarani niille sijoilleen ja juoksin käytävään, juoksin koko matkan omaan huoneeseeni ja kaivoin esiin ruukusta vanhimman pyhistä kirjoituksista, vanhimman, arvokkaimman ja kauneimman. Se piti rullata auki varovasti, nykimättä, ettei nahka jolle se oli poltettu vaurioitunut. Vetäessäni sen auki pöydälle en ollut aivan niin varovainen kuin minun olisi pitänyt olla, mutta minun oli pakko päästä lukemaan sitä, nyt heti. Vanhat sanat olivat tyyniä ja selkeitä, ne kertoivat miehestä joka päätyi jumalten jokilaaksoon ja jolle totuus kerrottiin, ensimmäisenä ihmisenä ikinä. Totuus oli yksinkertainen ja vakaa, perussääntöineen ja uudemmissa kirjoituskääröissä olevine lisäyksineen, ristiriidaton, helppo uskoa. Tärkeintä oli se, että sääntöjä noudatettiin: oltiin yksi yö kuussa nukkumatta, kohdeltiin muita ihmisiä hyvin näiden asemaan katsoen, ja oltiin syömättä tiettyjä kasveja ja kananlihaa, kana oli jumalten kiroama lintu, sen lentotaito oli otettu pois rangaistuksena ylimielisyydestä. Ja tärkeimpänä kaikesta, muistettiin jumalia joka päivä, rukoiltiin joka päivä ja uhrattiin rahaa temppeliin neljä kertaa vuodessa.
   Nyt vanhat ja turvalliset ohjeet eivät kuitenkaan onnistuneet rauhoittamaan minua, tunsin kuinka opettajan sanat väänsivät niitä ja saivat minut näyttämään sääntöjen rikkojalta, ja huoli siitä, mitä isäni oli... Ei, sitä en saanut ajatella, jos uskoisin että se oli valetta, sitä ei varmasti tapahtuisi, jos uskoisin tarpeeksi vahvasti, vikani varmasti korjautuisivat ja epäilykseni katoaisivat. Niin oli pakko olla, usko oli kaiken pohja, usko oli tärkeintä. Usko vahva kuin vuoret, niin luki jumaliemme temppelin ovissa, menneen viisauden kiteytymä
"Sinun pitää ajatella", opettaja sanoi, enkä saanut ääntä ajatuksieni sisällä tukahdutettua.