Ookamit olivat järjestö, joka suojeli ihmisiä metsän taikuudelta ja olennoilta, kuten aarnivalkeilta, tontuilta ja maahisilta, joita retkeilijät voisivat muuten kohdata poiketessaan poluilta. Järjestö oli alunperin perustettu Japanissa taistelemaan yookaita, sikäläisiä hirviöitä, vastaan, mutta myöhemmin se oli levinnyt muihinkin maihin, joissa eli paljon taruolentoja. Suomen Ookamit olivat aloittaneet toimintansa  1900-luvun alussa, mutta aiemmin täällä olivat toimineet jo Ruotsin ja Venäjän huomattavasti laajemmat ja pitkäperinteisemmät järjestöt.

   Niin varmaan.
Mikään, mitä Kata sanoi, ei käynyt järkeen. Aarnivalkeita ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa, ja jos niitä tosissaan olisi, niin Aijuliina pakkaisi tavaransa nyt ja lähtisi takaisin Helsinkiin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta hankkiutua tekemisiin minkään niin kaamean kanssa -jos sellaisia olisi ollut olemassa, mikä ei ollut totta.
Kata vilkuili heitä kaikkia, ja Aijuliinakin vilkaisi toisten ilmeitä. Tapio oli vihaisen näköinen, Kiira tuijotti ilmeettömänä eteensä, ja Kimi oli kalvennut. Hekään eivät olleet uskoneet Kataa, thank God. Katakin näytti huomanneen sen.
"Totta puhuen oisin tuskin itsekään uskonut, jos mulle olisi kerrottu tämä tällä tavalla. Harmi kyllä mulla ei ollut yhtä hyvä tuuri kuin teillä. Mut laitettiin Arenin - suteni - kanssa kulkemaan metsäpolkua, jonka varrella asui maahisia, eikä ollut yhtään mukava kokemus kun sellanen pomppasi esiin kiven takaa ja kävi kimppuun, vaikka Aren ajoikin sen pois melko äkkiä."
Aijuliina puisteli päätään. Outoa, miten järkevältä Kata vaikutti, vaikka puhui hulluja.
"No, joka tapauksessa, teille on nyt kerrottu faktat. Ensimmäinen juttu teidän opetuksessa on viikon mittainen selviytymisharjoitus susien pesällä, sen aikana teidän pitää saada sudet hyväksymään teidät pareiksenne, ja sopimuksen vahvistamiseksi sudet saavat kaulapannan, ne on muovipussissa luolan viereisen männyn kolossa."
Ja äkkiä Kata nousi pystyyn, astui metsään ja oli poissa.
   Kaikki olivat hetken hiljaa. Susi nimeltä Riku Aijuliinan vieressä haukotteli, muttei sanonut mitään, mietti varmaan, miten tyhmiä he olivat, jos se nyt tosissaan oli älyllinen olento.
Lopulta yksi susista huokaisi ja meni Kiiran luokse.
"Tule mukaan", se sanoi ja lähti kävelemään kallion vasemmalla puolella olevaa kuusimetsää kohden. Kun Kiira ei lähtenyt seuraamaan, se vilkaisi taakseen sangen käskevän näköisenä ja toisti käskyn. Kiira lähti epäröiden seuraamaan, vilkuili taakseen pelokkaan näköisenä, ja katosi sitten suden kanssa metsän siimekseen.
   Oli taas hetken hiljaista, sitten Kimin susi pyysi Kimin mukaansa ja katosi sekin metsään, ja hetken päästä Tapion susi teki saman.
   Aijuliinan sudella - Rikulla - ei näyttänyt olevan aikomustakaan tehdä mitään. Se - vai hän? Aijuliina ei halunnut miettiä asiaa - makoili maassa kuin maailmassa ei olisi mitään mikä voisi sitä liikuttaa. Lintu piipitti jossain lähistöllä ja Aijuliina vilkuili hermostuneena metsää; hänestä tuntui että sieltä voisi ilmestyä mitä tahansa milloin tahansa. Saattoiko maahisia tosissaan olla olemassa? -Tuolla liikkui jokin!- Se olikin vain varis.
   Susi katseli hänen vilkuiluaan hetken ja huokaisi.
"Jos olet läheskään niin tyhmä kuin miltä vaikutat, en missään tapauksessa ota sinua pomokseni."
"A-ahah." Aijuliina tunsi sillä hetkellä itsensä tuhat kertaa tyhmemmäksi kuin olisi naamasta arvannut. Hän lähes epäili järkeään. Tuntui väärältä puhua sudelle.
"Et taida sitä paitsi olla johtajatyyppiä", susi jatkoi.
Aijuliina ei vastannut. Hänestä tuntui että hän oli umpikujassa epäkohteliaan suden kanssa. Ei hän saisi sitä alaisekseen, se oli varma. Hän ei ollut edes varma uskoakko koko tarinaa vai ei.
"Joten mitä jos-" susi aloitti.
"Hiljaa. Mä en usko koko juttuun." Aijuliina lähes itki.
Susi huokaisi turhautuneena. "No ei tästä taida juuri nyt tulla mitään. Seuraa."
Aijuliina ajatteli huomauttaa ettei hän ollut mikään koira jota käskettiin miten vaan, muttei sitten sanonutkaan mitään. Riku lähti kulkemaan vastakkaiseen suuntaan kalliolta, jonka takana susien luola oli, eikä Aijuliina ei tiennyt mitä muuta hän olisi voinut tehdä kuin mennä perään.
   Kun he astuivat pois aukiolta, hämärtyvän illan valo katosi lähes kokonaan. Suden Aijuliina erotti vain tummana hahmona, ja jokainen varjo näytti liikkuvan ja muuttavan muotoaan. Liikkuiko puiden välissä jotain? Tällä kertaa hän ei voinut olla varma. Maahisia ei saanut olla olemassa. Aijuliina seurasi niin lähellä sutta kuin uskalsi.
Hetken päästä he saapuivat suuren, sammalen peittämän hiidenkiven luo. Sen alla oli aukko, jonne susi katosi. Aijuliina jäi seisomaan ulkopuolelle. Kiven alla oli pilkkopimeää, ja siellä varmaan kuhisi hämähäkkejä ja muita ryömijöitä.
"Tule tänne", susi sanoi ja kurkisti ulos kolosta.
"Tota, haittaako jos en tuu?"
"No jaa. Ainakin yöksi olisi parempi ryömiä tänne ellet halua aarnivalkeiden houkuttelevan sinua suohon."
Aijuliina hätkähti ja astui vähän lähemmäs sutta. Hän vilkuili ympärilleen. Mitään ei kuitenkaan vaikuttanut olevan tapahtumassa lähiaikoina, joten hän istui maahan nojaten selkäänsä hiidenkiven vieressä olevaa pienempää kiveä vasten. Maassa oli siinä kohdalla kuoppa, ja toisella puolellakin oli kasa kivenmurikoita, jotka kätkivät metsän hämärän avaruuden näkyvistä. Aijuliina tunsi äkkiä olevansa turvassa. Kuin kivenrako olisi ollut metsän ja maan suojaama turvapaikka. Hän hengitti syvään sammalen lämpimänkosteaa hajua eikä häntä oikeastaan haitannut ajatella, että taikuutta saattoi olla olemassa. Tihutti vähän vettä, mutta Aijuliinan uusi käytännöllinen-mutta-ruma ulkoilutakki oli vedenpitävä, joten ainoastaan hänen kasvonsa ja hiuksensa kastuivat. Sadekin oli lämmintä.
   "Mikset sä halua mua sun, tota, pomoks?" Aijuliina kysyi sudelta.
"Eikö se ole ilmiselvää? Vaikutat tyhmältä, tulet kaupungista, säikyt metsää, eikä sinulla ole kokemusta mistään oikeasta."
Aijuliina huokaisi syvään. "Pakko myöntää, oot ihan oikeessa."
Susi näytti hämmästyneeltä. Aijuliina hymyili. "Mä oon todennu ajat sitten, että kerta mulla ei oo oikeeta kokemusta mistään, niin mä voin olla ees sen verran fiksu että myönnän vikani."
Jostain syystä hänestä tuntui, että susi - Riku - ottaisi tosissaan mitä hän sanoi.
"Taitaa sinussa jotain hyviä puoliakin olla", Riku myönsi. "Sinä ajattelet."
Tuli ilta ja Aijuliina nukahti sammalelle hiidenkiven viereen, rauhassa, sillä öisessä metsässä varjo on turva.