Aijuliina ei pystynyt keskittymään mangaansa.
   Siitä olikin pitkä aika, kun hänellä oli viimeksi ollut vaikeuksia keskittyä ylipäänsä mihinkään, saati sitten lempisarjansa lukemiseen. Mutta Aijuliina ei voinut mitään sille, että aina kun hän kuuli ääntä, hän hätkähti ja käännähti ympäri nähdäkseen, mistä ääni oli tullut. Hän kokeili kuunnella musiikkia iPodillaan, mutta kuulokkeet korvilla hänestä tuntui painostavalta, aivan kuin joku yrittäisi koko ajan hiipiä hänen taakseen musiikin muodostaman melumuurin avulla.

   Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan siirtyi pöydän äärestä sängylleen istumaan selkä seinää vasten. Mutta sekään ei poistanut painostavaa tunnetta, joka tuntui tunkeutuneen ilman mukana Aijuliinan keuhkoihin, ja sieltä levinneen verenkierron mukana sielun syvimpiin sopukoihin saakka. Jotenkin FMA:n pahikset eivät tuntuneet yhtä pelottavilta kuin seinän takana oleva Kiira, ja Saana, Kimi ja Tapio, joita hän ei ollut vielä tavannut, mutta joiden kanssa hänen täytyisi viettää seuraavat... ties miten monta vuotta.
   Aijuliina tunsi itsensä harvinaisen masentuneeksi ja kenties tietämättömämmäksi kuin koskaan. Miten hän, Helsingissä syntynyt, siellä kasvanut, niin aito kaupunkilainen kuin olla vaan voi, voisi pärjätä jossain pimeässä luonnonsuojelusäätiössä, jolla huhuttiin jopa olevan tekemistä, auta armias, susien kanssa?! Eihän hän ollut koskaan nähnytkään sutta, hän ei ollut edes nähnyt lehmää livenä!
   Aijuliinan mietteet keskeytyivät, kun pihalta kuului autonrenkaiden rahinaa. Hän säpsähti, nousi sitten pystyyn ja hiipi ikkunalle.
   Pihaan oli saapunut vaaleanharmaa, melko tyylittömän näköinen auto. Sen kyydistä nousi vaaleahiuksinen, siilitukkainen, mustaan huppariin pukeutunut poika. Tämä vilkuili ympärilleen, ja meni sitten auttamaan autoa ajanutta miestä, oletettavasti isäänsä, nostamaan tavaroita pihalle. Aijuliina katsoi, kun he kantoivat tavarat sisälle, kuuli oven paukahduksen käytävällä, ja tiesi, että Kiira oli mennyt opastamaan uutta tulokasta.
   Aijuliina meni takaisin istumaan, otti käteensä ensiksi tielle osuvan mangan (joka sattui olemaan hänen yksi ja ainoa virheostoksensa, Dragon Ballin osa 13 (hän ei pitänyt Dragonballista)), ja yritti syventyä sen lukemiseen, mistä ei tietenkään tullut mitään. Hän mietti, josko kannattaisi mennä moikkaamaan poikaa, mutta tuli siihen tulokseen, että nolaisi kumminkin vain itsensä. Parempi vain odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi.
   Ei kulunut viittä minuuttiakaan, ennen kuin käytävästä alkoi kuulua ääniä. Kiira hölötti selvästikin itselleen hyvin ominaisella tavalla koko ajan, niinkuin kunnon Suositun kuuluukin. Pojan ääntä ei kuulunut lainkaan Kiiran puhetulvan takaa, mutta Kiira kuului kutsuvan tätä Kimiksi. Ulkonäön perusteella melko sopiva nimi, Aijuliina mietti. Kiira kuului puhuvan muista uusista ookameista. Aijuliina ei kuullut kaikkea, vain muutamia pätkiä: "...ks on tullu jo, se... ...aamulla... ...aika outo."
   Aijuliina huokaisi. Olisihan se pitänyt arvata. Kiira ilmeisesti tykkäsi arvostella ihmisiä sen perusteella, miltä he näyttivät ja miten he käyttäytyivät. Tai, tarkemmin ajateltuna, se taitaa olla aika normaali arvioimisperuste, vaikka mä ainakaan en oo oikeasti yhtään sellanen miltä mä näytän ja kuulostan...
Kiira ja Kimi kuuluivat menevän johonkin huoneeseen. Hetken oli hiljaista, sitten kuului oven kalahdus, askeleiden ääntä, ja hetken päästä Aijuliinan huoneen ovelle koputettiin. Hän ei ehtinyt reagoida mitenkään ennen kuin Kiira törmäsi sisään vetäen Kimiä perässään.
"Moi, tää on Kimi. Se tuli äsken."
"Aa.." köh. Ääni petti aina kun se ei olisi saanut. "Tota, moi."
"Toi on Aijuliina", Kiira totesi, ehkä hieman alentuvasti, ja katsoi Kimiin.
"Moi", Kimi sanoi ja vaikutti hieman vaivaantuneelta. Ei kuitenkaan niin paljon että hän olisi vaikuttanut ujolta tai epäkohteliaalta. Oli hetken hiljaista, ja se oli muuttumaisillaan vaivaantuneeksi hiljaisuudeksi, kun äkkiä ulkoa kuului auton ääntä.
"Joku tuli taas", Kiira sanoi kiinnostuneesti. "Tulkaa tekin, mennään kattomaan."
Aijuliina ei ollut ihan varma, kannattaisiko hänenkin mennä. Hän hivuttautui epävarmasti muiden jälkeen.
   Pihalle oli tullut vanhan näköinen auto. Aika staili, Aijuliina totesi mielessään, toisin kun ton Kimin isukin auto.
Autosta nousi pihalle melko normaalin oloinen, vähän Aijuliinaa pidempi vaaleatukkainen poika. Hänellä oli astetta tyylikkäämpi huppari kuin Kimillä, korvis toisessa korvassa, ja --OMG, älyttömän siistit skeittarit! Oikeen kunnon leveetki!
   Poika vilkaisi Aijuliinaa hieman epäluuloisesti, ja Aijuliina käänsi nopeasti katseensa pois tämän kengistä. Hänen kasvojaan kuumotti jälleen kerran.
"Moi. Mä oon Tapio", poika sanoi.
"Mä oon Kiira."
"Mä oon Kimi, moi."
Köh. "Mä oon Aijuliina."
Tapion katse viipyi Aijuliinassa ehkä hieman normaalia pidempään. Aijuliina käänsi päänsä nopeasti pois. Hän ei pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin tuntematta oloaan vaivautuneeksi.
"No, let's go, lehmät. Ei ehkä kannata jäädä tänne ulos seisoon", Kimi sanoi. Käytännöllinen ihminen, Aijuliina totesi, eikä ollut varma tulisiko koskaan pitämään Kimistä.
   No, he sitten menivät sisään. Kiira näytti Tapiolle tämän huoneen, joka oli Aijuliinan huoneen vieressä. Kimi sanoi menevänsä järjestämään tavaransa paikoilleen, mikä vahvisti entisestään Aijuliinan aavistuksia hänen järkevyydestään ja käytännöllisyydestään, jotka eivät aivan välttämättä olleet hyviä ominaisuuksia. Tapio viskasi laukkunsa huoneeseensa, mietti hetken ja päätti sitten mennä Kimin seuraksi ja pyysi muitakin liittymään seuraan. Kiira meni mukaan, tietenkin. Aijuliina ei uskaltanut uskoa että Tapio oli tarkoittanut häntäkin, ennen kuin tämä käänsi katseensa häneen ja koitti tuijottaa häntä silmiin kysyvästi. Aijuliina laski katseensa jonnekin Tapion olkapään paikkeille ja sanoi, että hänenkin pitäisi vielä järjestellä vähän.
   Onnistunut pako, Aijuliina huokaisi päästyään omaan huoneeseensa. Oisin kumminkin taas vaan sählänny jotain ja saanu kaikki pitämään mua idioottina.
Aijuliina oli pelkuri. Hän ei tullut toimeen ihmisten kanssa, hän ei pystynyt edes sanomaan mitään kenellekään punastumatta. Noloo. En mä oikeesti tollanen oo. OIKEESTI mä...
Hän nauroi kun kuuli aidosti hauskan vitsin. Hän itki lukiessaan liikuttavia tarinoita. Hän mietti tosissaan miltä erilaisista ihmisistä tuntui eri elämäntilanteissa. Miettiminen tuntui olevan hänen ikuinen ongelmansa ja toisaalta hyvä taito, vaikkakin melko vaikea.
Kavereidenkin kanssa hän ajatteli aina ennen kuin avasi suunsa. Mietti, naurettaisiinkohan hänen jutuilleen vai pidettäisiinkö häntä tyhmänä. Siksi suurin osa jäikin sanomatta, varsinkin kaikkein parhaat jutut. Useimmiten hän oli vain hiljaa, ja kuunteli mitä toiset sanoivat. Hän ei ollut sananvalmis, ei sitten yhtään.
Isä käski häntä aina miettimään asioita, ajattelemaan omilla aivoillaan eikä uskomaan ainakaan heti, välttämättä, siihen mitä kirjoissa tai telkkarissa sanottiin. Se oli vain aina niin vaikeaa. Hän ei ymmärtänyt tippaakaan politiikasta, eri puolueiden tavoitteista ja miten paljon niihin oli luottaminen. Aijuliina ei ollut koskaan luottanut siihen, mitä poliitikot sanoivat, hän oli oppinut sen isältään, joka ei juuri luottanut poliitikkoihin. Eikä hän ollut edes suostunut kertomaan ketä äänesti. Politiikka oli täysin saavuttamattomissa, sen Aijuliina oli todennut ajat sitten. Hän ei edes tiennyt, mitä eroa oli oikeistolla ja vasemmistolla. Tai sosialismilla ja kommunismilla, vaikka oli tarkistanut molemmat asiat monta kertaa.
Ulkona oli alkanut sataa, ja Aijuliinan ajatukset olivat ehtineet jo politiikasta Fullmetal Alchemistin ja lehmien kautta piimään ja auringonkukkiin.