Kun Aijuliina heräsi, hän ei meinannut millään tajuta, missä hän oikein oli.

   Hän makoili pari minuuttia selällään tuijottaen valkeaa kattoa, ja nousi sitten istumaan sängyllä, jolla oli nukkunut, haukotteli, venytteli käsiään ja vilkuili ympärilleen. Hän oli erittäin valkoisessa huoneessa, jossa oli vain sänky, valkoinen pieni kaappi, kirjoituspöytä ja ikkuna, josta näkyi kuusenoksia. Lattialla makasivat hänen kassinsa, ja ne nähdessään hän alkoi hiljalleen älytä missä oli.
   Ja mitä enemmän Aijuliina älysi, sitä epävarmemmaksi hän alkoi itsensä tuntea.
Mitä mun pitäis tehdä nyt?
Aijuliina ei ollut koskaan ennen ollut tällaisessa tilanteessa. Tai no, hyvin harvat tarkalleen ottaen olivat. Mutta Aijuliina oli vielä kokemattomampi kuin useimmat ihmiset. Hän ei ollut koskaan ollut minkäänlaisilla leireillä, ja kaikki mangatapahtumat joissa hän oli ollut olivat olleet lähellä Helsinkiä. Hän oli oikeastaan viettänyt lähes koko elämänsä kotona.
   Joten nyt, kun hänet yht'äkkiä lähetettiin jonnekin täysin tuntemattomaan paikkaan keskelle korpea, ja vain lykättiin huoneeseen eikä annettu minkäänlaisia ohjeita - tai ainakaan hän ei muistanut mitään ohjeita saaneensa - oli itse asiassa melko ymmärrettävää, että hän tunsi olonsa melkoisen epävarmaksi.
  Hän hieroi silmiään, nousi sitten ylös ja puki vaatteet päälleen, hätkähtäen pienimmästäkin rasahduksesta. Jospa jotain tapahtuisi, ehkä joku tulisi selittämään asioita, jos hän odottelisi jonkin aikaa.
   Kun hän oli pukenut, eikä mitään ollut vielä tapahtunut, eikä hänelle ollut tullut mieleen mitään mitä hän voisi nyt tehdä, hän istui taas sängylleen ja odotti vielä muutaman minuutin, ja kyllästyi sitten pelkkään istumiseen. Hän nousi seisomaan ja hiipi ovelle, laski kätensä ovenkahvalle ja painoi sitä hiljaa alaspäin. Ovi päästi pienen, inhottavan KLAK-äänen avautuessaan. Aijuliina kurkisti ovenraosta.
   Hän näki pätkän tyhjää käytävää ja kaksi ovea vastakkaisella seinällä. Käytävä kääntyi oikealle noin viiden metrin päässä, ja vasemmalta näytti tulevan valoa. Siellä oli kai ulko-ovi. Aijuliinan ovea vastapäätä oleva ovi vei vessaan.
   Aijuliina huomasi pidättäneensä henkeä ja puhalsi ilmat ulos keuhkoistaan. Hänen hengityksensä kuulosti liian äänekkäältä ympäröivässä hiljaisuudessa. Äkkiä, juuri kun hän oli ollut aikeissa raottaa ovea enemmän, oven peittämältä käytävänosuudelta kuului oven avaamisääni ja askelia. Hän veti oven kiinni niin hiljaa ja huomaamattomasti kuin saattoi, ja peruutti sitten keskelle huonetta.
   Äänistä päätellen käytävällä kävellyt kuka-sitten-lieneekään meni vessaan.
Aijuliina istui lattialle huokaisten hiljaa, ja antoi pulssinsa hiljalleen palautua normaaliksi ja hengityksensä tasaantua.
Hän pysyi siinä paikallaan ehkä kymmenen minuuttia, mitään ajattelematta. Sitten hän kuuli kolinaa, joka kertoi vessassa olleen henkilön palanneen takaisin huoneeseensa. Aijuliina huokaisi uudelleen. Hän kääntyi ikkunaan päin, ja näki että aurinko paistoi havujen välistä raitoina, joissa liikkui pölyhiukkasia.
Mitä tehdä?
   Äkkiä joku koputti oveen. Ennen kuin Aijuliina ehti kääntyä, ovi avautui.
"Katos, ja mä ajattelin että jompikumpi niistä pojista oli tullut, kun täältä kuulu niin karseeta kuorsausta yöllä."
Aijuliina pyörähti ympäri nopeasti, yritti samalla nousta seisomaan, ja romahti maahan jalat aivan ihmeellisissä asennoissa. Ovella seisoi vaaleahiuksinen tyttö ja tuijotti häntä.
"Ah, öö, um, moi", Aijuliina sai mutistua. Hänen kasvojaan kuumotti, mutta hän sai pidettyä ilmeensä neutraalina.
"Moi", blondi sanoi ja hymyili. Hän oli meikannut ja laittanut hiuksensa. Aijuliina ajatteli omaa joka suuntaan sojottavaa tukkaansa ja poskessaan olevaa finniä, ja tunsi poskiensa kuumenevan hiukan. Ei hänellä koskaan ollut ollut tapana meikata, eikä hän normaalisti siitä välittänytkään, mutta joskus muides huoliteltu ulkonäkö sai hänet tuntemaan hienoista alemmuudentunnetta.
"Mä oon Kiira Manninen. Kuka sä oot?" blondi sanoi, eikä lakannut hetkeksikään tuijottamasta Aijuliinaa kuin tämä olisi ollut kovinkin kiinnostava tapaus mustissa housuissaan ja miesten kauluspaidassaan.
"A..." Aijuliina ei meinannut saada ääntä ja yskäisi. "Tota, Aijuliina Aho."
"Jaa sä oot se helsinkiläinen", Kiira sanoi, ehkä hieman epäuskoisen kuuloisena. Mutta vain niin vähän, ettei siitä voinut olla oikein varma. "Mä tuun Kotkasta."
"Ah... Um", Aijuliina murahti. Hän ei tiennyt, mitä hänen kuuluisi sanoa tai tehdä. Hän suoristi jalkansa ja kömpi pystyyn. "Tota... öö... Missäpäin Kotka on?"
Kiira oli sennäköinen, että Aijuliinan olisi kyllä pitänyt tietää. "Helsingistä itään. Meren rannassa."
"Ahum. Okei. Mä en oo ihan ollu ehkä hereillä maantiedontunneilla."
"Joo no en mäkään, mutta kyl mä silti tiedän, missä Helsinki on. Haluutko että näytän sulle missä keittiö on, mennään ottaan aamupalaa. Mä tulin tänne jo Torstaina yöllä, niin mä tunnen jo vähän paikkoja."
Aijuliina oli vähällä huomauttaa, että kaikki tiesivät, missä Helsinki oli, asuivatpa sitten vaikka Suomen Käsivarressa, mutta hänellä oli sellainen tunne, että Kiira ei ainakaan alkaisi pitää häntä yhtään älykkäämpänä jos hän niin tekisi, joten hän jätti jutun sikseen.
   Keittiö oli Aijuliinan mitä suurimmaksi hämmennykseksi todella aivan tavallinen keittiö. Se oli vain hieman suurempi kuin Aijuliinan kodin keittiö, ja siellä täällä lojui likaisia astioita. Pöydällä oli tyhjä nuudelipakkaus. Kahvinkeittimen vieressä oli kupillinen kylmää kahvia. Aijuliinalle tuli kumma olo, aivan kuin hän olisi lupaa kysymättä muuttanut jonkun kotiin, tuosta vain, eikä tunnetta helpottanut yhtään se, ettei hän edes tiennyt, kuka siellä asui. Hän olisi halunnut kysyä Kiiralta, muttei saanut muotoiltua kysymystä järkevän kuuloiseksi päässään. Aijuliina huokaisi.
   Hänen seisoskellessaan keittiön ovella tietämättä mitä ajatella, Kiira meni sisään, kaivoi jääkaapista leipää ja voita ja istui pöydän ääreen. Hän alkoi voidella leipää ja sanoi Aijuliinalle: "Älä nyt sinne jää seisomaan, istu tohon tuolille."
Aijuliina hiipi hiljaa sisään keittiöön, ja istui tuolin reunalle koittaen olla pitämättä ääntä. Kiira mussutti leipäänsä, ja, kun Aijuliina vain istui paikallaan, käski tämän ottaa leipää ja lopettaa ujosteleminen. Aijuliina tunsi olonsa noloksi ja hieman loukatuksi. Miten ihmeessä Kiira pystyi olemaan kuin kotonaan, vaikka oli tullut vain pari päivää aikaisemmin? Aijuliina otti palasen leipää ja sipaisi sille hieman voita. Leipä tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa. Hän söi sen nopeasti, eikä kehdannut ottaa lisää. Hiljaisuus tuntui painostavalta, mutta Aijuliina ei keksinyt mitään sanottavaa.
"Muut vissiin meinaa tulla tänne vasta huomenna. Huomiseen mennessähän meiän piti täällä olla", Kiira sanoi.
"Ah. Um. Öö, paljonko porukkaa tänne oikeen on tulossa?"
"Miten ihmeessä sä et tiedä? Luulis nyt sun sen verran olleen kiinnostunut, kun kerta tänne lähdit, että olisit selvittänyt tollaset perusasiat. Meitä on yhteensä viis, ja tänne tulematta on vielä Saana Kuittinen, Kimi Härkönen ja Tapio Partanen."
"A, Okei", Aijuliina sanoi. Hänestä tuntui, ettei ehkä olisi kannattanut kysyä. Hän ajatteli lisätä tulleensa tänne vain siksi, että häntä oli painostettu, uhkailtu ja lahjottu kaikilta tahoilta, muttei loppujen lopuksi uskaltanut. Ties mitä Kiira olisi siitä ajatellut.
   Kun he olivat syöneet, Kiira laittoi mitään sanomatta leivän ja voin takaisin jääkaappiin, ja lähti takaisin huoneeseensa. Aijuliina seurasi häntä, ja tunsi itsensä tyhmäksi. Kun vaikutti siltä, että Kiira vain pamauttaisi huoneensa oven kiinni ja jättäisi Aijuliinan käytävään seisomaan, Aijuliina sanoi: "Ööö... Öh-kröhm, tota, onks tänään jotain, tai siis, pitääks tääl tehä jotain muuta kun istuu huoneessaan?"
"Ei mitään ainakaan tarvii tehdä, saa tutkia ympäristöö ja silleen, jos haluu." Kiira katosi huoneeseensa sen enempää sanomatta. Aijuliina seisoi muutaman minuutin käytävässä tuntien itsensä pieneksi ja hölmöksi, huokaisi sitten ja meni omaan huoneeseensa. Kai se päivä jotenkin menisi mangaa lukiessa.