Viime aikoina mä olen ajatellut aika paljon, ja huomannut, että mä olen surullinen.

Illalla mä haluaisin usein itkeä, mutten loppujen lopuksi pysty. Aiko piirtää kuvia, eikä sille tule tylsää, mutta kirjoittaminen on vaikeaa. Ilman kunnollista ajatusta kirjoitetusta jutusta ei tule mitään, ja vaikka ajatus olisikin, niin se on hankala siirtää paperille niin, ettei se menetä kauneuttaan. Rankka liikunta antaa hyvän olon ja rentouttaa, saa nukahtamaan illalla, mutta ei kodin lähellä ole mitään paikkaa, missä voisin harrastaa kunnolla liikuntaa. Kuumien kivien lenkki on auttamattoman lyhyt, mutta kauemmas en osaa lähteä yksin, eikä kavereitakaan ole, kenen kanssa menis.
   Mä en oikein osaa piirtää, ja siitä ei ole tekemiseksi ilman erittäin vahvaa ideaa, jos ei muuten ole jo paperi valmiina edessä. Koulussa tulee piirrettyä kaikenlaista, eniten silmiä, koska niiden piirtäminen on kiinnostavaa, mutta se ei loppujen lopuksi kehitä muun kuin silmien piirtotaitoa. Musiikkia en osaa tehdä, olen yrittänyt kyllä, ja jatkan yhä yrittämistä, että saisin sävellettyä jotain, mutta ei siitä tule mitään. Pienempänä saatoin poimia sävelmiä ilmasta, mutta nyt olen menettänyt sen taidon.
   Ainoa asia jäljellä on kirjoittaminen, mutta en minä ole siinäkään kovin hyvä. Osaan kirjoittaa vakavia asioita vain itsestäni, ajatukseni eivät sovi tarinoihin, ja tarinoista tulee tyhjiä, pelkkiä kertomuksia että näin olisi saattanut käydä, kertomuksia asioista, joita haluaisin kokea, mutten voi. Ajattelen nyt, että kun menen lukioon kaupunkiin, asiat muuttuvat, että minä saan ystäviä ja alan harrastaa liikuntaa, ehkä saan joitain lauluja tehtyä jonkun sellaisen kanssa, joka osaa säveltää. Mutta minun on aina ollut tapana odottaa liikoja tulevalta. Mitä jos en saakaan mitään aikaiseksi, jään taas sivuun, enkä koskaan rakastu kehenkään?
   Kirjoittaminen on hankalaa. Ajatuksia minulla on, ainakin silloin tällöin, mutta ainoa tapa jolla osaan kirjoittaa ne ylös on kirjoittaa minusta, minun elämästäni, ja mikä se sellainen kirjailija on, joka ei osaa kertoa tarinoita? Isä sanoo, että minun täytyy vain kartuttaa elämänkokemusta, mutta mitä minä sitten teen nyt, tässä hetkessä ja huomenna, jos en pysty kirjoittamaan? En tiedä, mitä voisin tehdä. Paras kaverini ei koskaan ole mesessä samaan aikaan kuin minä, eikä minulla ole ketään muuta kenen kanssa puhua oikeista asioista, siitä millaista elämä on, edes siitä millainen maailma on, millaisia erilaiset kansat ovat. Sillä kukaan muu kenet tunnen ei halua puhua niistä asioista. Minusta tuntuu, että minun on pakko saada ne kerrottua jollekin, muuten minä en kestä enää tätä elämää, muuten ajatukseni kuolevat ja vajoan fantasiakirjojen pariin, unohdun sivujen väliin, hukun mangan kuviin enkä enää osaa kirjoittaa edes sen vertaa kuin nyt.
   Vähän nuorempana ajattelin paljon sitä, mitä vapaus on. Aluksi ajattelin vain sitä, että voisin lentää, laulaa tuuleen. Sitten mietin kylmyyttä, kylmän osaksi tulemista, ja se tuntui vapaudelta. Mutta mitä enemmän mietin, sitä enemmän ymmärsin, että vapain mahdollinen vapaus sananmukaisesti otettuna tarkoittaisi sitä, ettei olisi siteitä ihmisiin, ei siteitä paikkoihin, tunteisiin, ei mihinkään. Kylmyyttä ja tuulta, jonka suunnan minä määräisin, mutta vailla yhteyksiä kehenkään. Ja etten minä koskaan saisi sellaista vapautta. Minulla on perhe, joka on minulle tärkeä, ja minä olen aika tunteellinen ja seuraa kaipaava henkilö kaikessa hiljaisuudessani. Nykyään en ole enää miettinyt vapautta, se tuntuu jotenkin itsestäänselvältä ja silti sellaiselta, mitä minulla ei ole ja mitä en tarvitse. Vapaus. Koko sana on vain heinän heilahdus tuulessa, hienon kuuloinen muttei tarkoita mitään sellaisessa maassa kuin Suomi. Minä elän, käyn koulussa, opiskelen ja teen joskus läksyt, luen mangaa ja kirjoja ja katson animea, olen perheen kanssa silloin tällöin ja käyn harrastuksissa. En oikein osaa kuvailla, miltä vapauden ajattelu tuntuu. Minä olen kyllä ihan vapaa, kait koska olen rehellinen itselleni, mutta ei se tarkoita mitään. Minä menen kouluun vaikken siitä juuri piittaisikaan, eikä se vaikuta vapauteeni, koska sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minun vapauteni on ajatella mitä ajattelen, lukea mitä luen ja olla minä, olla täällä.
   Tämän kirjoitettuani minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain. Kirjoitin mitä ajattelin, jäsentelin mietteitäni, ja se on se asia, mitä minä pystyn tekemään nyt ja tänään ja huomenna, samalla tavalla kuin Aiko piirtää ja joku muu säveltää tai soittaa musiikkia, joku menee lenkille. Minä en yritä ilmaista mitään tällä tekstillä, kirjoitin vain mietteeni alas ja sain ne samalla vähän parempaan järjestykseen.

Aiko on mun sisko. Mä en saanu unta, joten mä kirjoitin tän.