Kata ei ollut malttanut häipyä metsäkeskuksesta kun Ahti tuli, koska, kuten hän väitti, sinne tarvittiin yksi ÄLYKÄSkin aikuinen. Ookamioppilaat arvelivat, että oikeasti Kata halusi olla Ahdin kanssa, mutteivät uskaltaneet huomauttaa siitä peläten Katan raivoa.

Eräänä päivänä Kata tuurasi Ahtia, joka oli vahingossa syönyt kirottuja marjoja ja sairastunut. Kata ei kuitenkaan pitänyt liikuntaa, koska sitä heillä oli muutenkin ihan tarpeeksi. Hän istui luokan edessä ja vastaili oppilaiden kysymyksiin, joita heille olikin kertynyt paljon sinä aikana kun heillä ei ollut ollut taikuudenopetusta. Aijuliinan mieleen tuli vain yksi kysymys, jota hän oli pohtinut jo pitkään, ja kun muut olivat kysyneet kysyttävänsä, hän sanoi:
"Tota, Kata, onko mahollista sillee... Sillee, öö."
"Sano asiasi."
"Tai ite asiassa ei mitää."
"Ei kun nyt sanot kun aloititkin."
"Olisko mun mahollista muuntautua jokski, niinku, elottomaksi?" Aijuliina oli miettinyt paljon, uskaltaisiko hän kysyä asiaa, sillä olihan se aika outo kysymys. Kata mietti hetken, kohautti sitten olkapäitään ja sanoi:
"Kokeile."
"Tä?"
"Että kokeile, eihän sitä muuten saada tietää."
"Nytkö?" Aijuliinaa hermostutti. Hän ei pitänyt lainkaan muodonmuuttamisesta, ja vielä vähemmän silloin kun muut katsoivat, sillä se koski yhä aivan tarpeeksi saadakseen hänet itkemään.
"Nyt."
"Mut onko varmaa et mä pystyn muuttumaan takasin?"
"Minä pystyn kyllä muuttamaan sinut, jos et itse pysty. Nyt kokeilet." Kata näytti lievästi kiinnostuneelta, mikä tarkoitti, että hän oli todella innoissaan ajatuksesta.
Aijuliina huokaisi syvään hermostuneesti. "Okei. Miks mä muutun?"
"Yllätä meidät."
Aijuliina mietti. Hänen ei tarkemmin ajatellen tehnyt yhtään mieli muuttua miksikään, ei varsinkaan miksikään elottomaksi. Mitä jos hän ei pystyisi ajattelemaan? Ei. Ei saa ajatella sitä nyt. Aijuliinan mieleen ei tullut mitään miksi muuttua. Sitten hän muisti Kino no Tabissa olleen moottoripyörän nimeltä Hermes, muttei saanut mieleensä tarpeeksi tarkkaa kuvaa siitä. Hän keräili hiljalleen energiaansa ja mietti. Mikä olisi sellainen ei-niin-pelottava muutoskohde? Sitten hänen mieleensä tuli puupalikka, jota hän oli kerran yrittänyt kutistaa, ja puolivahingossa taikuus tarttui hänen mielikuvaansa-- Ja hän muuttui kovaksi ja kuutionmuotoiseksi ja putosi lattialle.
   Se oli pelottavaa. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan, ajatukset harhailivat outoina. Kuuleminen ja näkeminen olivat erilaisia nyt, tuntemukset kelluivat ilmassa hiukan epäselvinä. Aijuliina koitti kerätä ajatuksensa, ja äkkiä joku poimi hänet lattialta.
   Sitten Aijuliina sai taas ajatuksistaan kiinni. Kata piti häntä kädessään ja katsoi kummasti, hänen ilmeessään oli sekoitus hämmästystä, epäuskoa ja vakavaa, hymytöntä kiinnostusta.
"Ei voi oikeesti olla totta." Tapio näytti vielä epäuskoisemmalta kuin Kata. Hän räpytteli silmiään ja ravisti päätään järkyttyneen näköisenä. Aijuliinasta tuntui pahalle, ja häntä pelotti yhä eikä hän voinut tehdä mitään, ei sitten mitään helpottaakseen pelkoaan. Hän ei hengittänyt, hänellä ei ollut sydäntä joka olisi hakannut, eikä hän voinut päästää ääntäkään.
"Aaja.." Kata tökkäsi varovasti hänen päällimmäistä sivuaan etusormellaan. Katan sormi tuntui lämpimältä ja uskomattoman suurelta ja kaukaiselta ja lisäsi Aijuliinan pelkoa entisestään, niin että hän tunsi pakahtuvansa. Ei ollut yksinkertaisesti mitään, mitä hän olisi voinut tehdä. Ajatukset kelluivat ja pelko kertyi mieleen ja tuntui puristuksena jossain Palikka-Aajan keskikohdan lähettyvillä.
"Muuttuiko Aaja oikeesti, a-tota, ei, perhana.." Saana oli selvästi peloissaan, ja Aijuliina olisi halunnut itkeä. Eivät ihmiset kuuluneet miksikään muuksi kuin ihmisiksi! Eikä Saana edes puhunut hänelle suoraan, aivan kuin hän ei olisi ollut ollenkaan paikalla.
"Muuttui, siitä ei ole epäilystäkään", Kata sanoi ääni värähtäen tuskin huomattavasti. "En todellakaan uskonut, että hän pystyisi."
Katakin! Aijuliina tärisi henkisesti, ja hänestä tuntui niin pahalta--!
"Tota. Aaja. Koita muuttua takas, pliis", Tapio sanoi kömpelösti tuntien itsensä selvästi hölmöksi.
Ai niin joo! Aijuliina olisi voinut itkeä helpotuksesta, kun Tapio puhui hänelle suoraan, mutta pian helpotus muuttui taas kauhuksi; Hän ei pystynyt muuttumaan! Aijuliina tunsi olevansa räjähtämäisillään tunteista, eikä ollut mitään-!! Ei minkäänlaista tietä karkuun. Ei mitään.
   Kaikki tuijottivat Aaja-palikkaa toivoen, että se muuttuisi takaisin itsekseen. Mitään ei tapahtunut, palikka ei näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä.
"Aaja??"
Ei mitään.
"Palikat ei osaa puhua", huomautti Kiira älykkäästi.
Kaikki olivat taas hiljaa.
"Onko, toi. Varmasti Aaja?" Kimikin kompasteli sanoissaan, mikä oli vallan tavatonta.
"On", Kata sanoi. "Olen oppinut tunnistamaan hänen mielensä, ja se on tässä palikassa."
"Mitä sitten nyt? Miksei se muutu takasin?" Kiira kysyi hermostuneesti.
"Vaikuttaisi siltä, ettei hän pysty."
Aijuliina olisi halunnut huutaa.
"No muuta sä sitten se takas, sä sanoit että sä voit!"
"Voin kyllä, mutta tarvitsen siihen välineitä, joita minulla ei ole täällä. Meidän on pakko odottaa, että Ahti paranee, ja lähettää sitten hänet hakemaan niitä autolla."
"Lähde sä!"
"No ei minulla perhana ole ajokorttia!" Katan huudahdus sai kaikki hiljaisiksi.
   Hiljaisuuden rikkoivat sudet, jotka tulivat sisään luokkaan oltuaan ulkona metsästämässä. He hyökkäsivät sisään niin että ovi pamahti seinään, mutta pysähtyivät, kun näkivät ihmisten vakavat ilmeet.
"Mitä nyt on tapahtunut?" Riku oli aina ensin äänessä, ja sitäpaitsi hänestä tuntui, että asialla oli jotain tekemistä Aijuliinan kanssa. Kuten aina.
"Aaja.." Saana jätti lauseen kesken.
"No mitä se nyt teki?"
Kukaan ei saanut sanottua mitään. Sudet katsoivat heitä oudoksuen, ja Kata ojensi voimattomasti palikkaa susien nähtäväksi.
"Jaa, että? Ette ole tosissanne."
Kiira puisteli päätään ja Kata nyökkäsi. Muut vain huokaisivat syvään.

   Aijuliina oli lattialla ja muut istuivat piirissä hänen ympärillään ja tuijottivat. Hän yritti kovin päästä pelostaan ja ajatella rauhallisesti, mutta hänen oli hankala ajatella yhtään mitään, kun pelko painoi ajatuksia tehden ne hitaiksi ja painaviksi. Hän ei pystynyt muuttumaan takaisin, eikä Katakaan onnistuisi siinä luultavasti muutamaan päivään. Ja Aijuliinasta tuntui, että jos tätä jatkuisi yhtään pitempään, hän tulisi hulluksi. Ihan oikeasti.
"Mitä meidän pitäis nyt tehdä?" Saana kuulosti siltä, ettei uskonutkaan saavansa vastausta.
Aijuliinaan sattui. Jos vain edes hän tietäisi.
"Mitä me muka voitais tehä? Ei mitään", Kimi totesi raskaasti.
"Mä en oikeesti osaa ajatella, miltäköhän Aajasta tuntuu?" Tapio jätti mietteensä leijumaan ilmaan, ja kaikki olivat taas hiljaa.
"...Musta tuntuu, että meidän kannattais muodostaa ajatusyhteys", Saana sanoi mietteliäänä, ja sai Aijuliinan hätkähtämään äkillisestä toivosta niin, että Aaja-palikka tärähti, niin mahdotonta kuin sen olisi pitänytkin olla. Muut hiljenivät hetkeksi tuijottamaan häntä odottaen lisää elämänmerkkejä, mutta kun mitään ei tapahtunut, Kata sanoi: "Kannattaa varmaan yrittää."
Tapio viittasi kiltin ekaluokkalaisen tyyliin. "Pitäisköhän se laittaa vaan jollekin yhdelle tyypille? Meinaan sillonkin kun Aaja oli susi, niin sen ilontunne meinas saada ainakin mut sekoamaan totaalisesti."
"Hmm, hyvä pointti. Kuka on vapaaehtoinen?"
He vilkuilivat toisiaan epäröiden. Tapio oli saanut heidät muistamaan edellisen kerran, eikä ollut tosiaankaan mukava tunne, kun toisen henkilön ajatukset kaikuivat pään sisällä. Riku ei piitannut asiasta, mutta tunsi tehneensä enemmän kuin tarpeeksi auttaessaan Aijuliinaa tämän aiempien sähläysten aikana.
   ".No. Mä voin varmaa jos kukaan muu ei", Saana tokaisi.
"Hyvä homma. Minä voin tehdä loitsun, tulepas tänne", Kata sanoi ja laittoi kätensä Aijuliinan päälle, eikä Aijuliina ei mahtanut mitään sille, että häntä pelotti. Katan käsi oli suurempi kuin hän kokonaisuudessaan. Sitten Kata teki ajatusyhteyden hänen ja Saanan välille, ja Aijuliina oli niin helpottunut-!!
"Au, Aaja! Rauhotu!" Saana piteli päätään kyynelet silmissä. "Apuva! Nyt rauhotu, oikeesti!"
Aijuliina keskittyi ja sai tunteensa hallituksi. Anteeks. Oikeesti. Mä, tota.
Saana hengitti syvään. No problem, ymmärrän miltä susta tuntuu. Tietysti hän ymmärsi, kun oli tuntenut Aijuliinan ajatukset. Palikkagirl punastui henkisesti.
"Totanoin, Kata. Eikö olis mitään tapaa palauttaa Aaja normaaliks yhtään aikasemmin?" Saana oli älyttömän kiltti! Aijuliina oli niin kiitollinen, että sai Saanan punastumaan ja potkaisemaan häntä. Lentäessään huoneen poikki nurkkaan Palikka-Aaja tunsi itsensä taas kamalan avuttomaksi ja pelko palasi. Isku seinään sai palikan kulman painumaan hieman sisään, mutta se ei onneksi sattunut.
"Aaaa, anteeks!" Saana ryntäsi Aijuliinan perään ja otti hänet käteensä, mikä ei suinkaan parantanut hänen oloaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut miten pelottavaa voisi olla jos olisi jonkun noin sata kertaa suuremman kädessä.
Muut katsoivat Saanaa kummeksuen, sillä heillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Aijuliina oli sanonut.
"Ahaha.. Tota, by the way, nyt vois varmaan laittaa kaikille sen ajatusyhteyden, kun Aaja on rauhottunu."
Niin he sitten tekivät, ja tällä kertaa Saana sai tehdä taian. Hän onnistui siinä kolmannella yrityksellä.

   "No, miltä tuntuu olla palikkana?" Kata kysyi. He olivat siirtyneet luokkahuoneesta Ookamien keittiöön, missä he istuivat keittiönpöydän ääressä. Aijuliina oli pöydän nurkassa Katan ja Tapion välissä, koska kun hänet oli laitettu keskelle pöytää, hän oli tuntenut itsensä niin noloksi että se oli haitannut muiden ajattelua.
Kulmikkaalta. Ja pelottavalta. Mä en ees hengitä ja kaikki on pahuksen isoa.
"Pakko sanoa, että onneks mä en oo muodonmuuttaja", Tapio huomautti.
"Samoin."
"Niinpä."
"Totta."
Hyvä teidän on, mökötti Aijuliina. En mäkään haluis olla.
"Elottomaksi asiaksi muuttuminen tosin oli oma ideasi." Riku ei koskaan osannut pysyä hiljaa.
En mä sitä kokeilla olis halunnu, mä oisin vaan halunnu tietää, onko se mahollista. Aijuliina kohdisti syyttävän ajatuksen Kataan, joka jätti sen huomioimatta.
"Anyway, miten pitkään sillä Ahdilla menee paranemiseen?" Saana katsoi Kataa kysyvästi.
"Pari päivää, pahimmillaan kolme. Ei se ole paha, olithan sä, Aaja, viikon sutenakin."
Sudet voi tosin liikkua. Mä tuun oikeesti hulluks jos mä joudun olemaan näin niin pitkään. Aijuliina tunsi olonsa harvinaisen masentuneeksi ja surkeaksi.
"Hei, okei, rauhoitu! Älä nyt masenna kaikkia muitakin, ei sinulla ole mitään hätää!"
Aijuliina kokosi itsensä. Äh. Miksei mun taikavoimat muuten toimi?
"Jaa'a. Luulen, että sinusta on tullut taikaesine. Eikä taikaesine luonnollisestikaan käytä itse taikavoimiaan, siihen tarvitsee jonkun muun.. ...käytt- -äh! Niin joo, kyllähän minä varmaan voin muuttaa sinut takaisin!"
...Fiksua.
"Turpa tukkoon. Minä yritän nyt."
Kata laittoi taas kätensä Aijuliinan päälle, otti käyttöönsä hänen taikavoimansa ja muutti hänet. Ja sitten Aijuliina hengitti taas, ja näki silmillään, ja hänen sydämensä löi. Hänen jalkansa olivat pettää helpotuksesta, ja sitten ne todella pettivät. Järkytyksestä, nimittäin.
   Hän oli yhä pieni. Hän oli kyllä oma itsensä, mutta hän oli ehkä kymmenen sentin pituinen. Ja se oli sanoinkuvaamattoman tuntuista. Hän tunsi olevansa aivan normaali, mutta silti kaikki ympärillä oleva oli niin suurta! Kaikki tuijottivat häntä kummissaan ja purskahtivat sitten nauruun. Mutta Aijuliina ei saanut yhdyttyä nauruun. Voi pahus miten isoja kaikki olivat!
   Pelottavaa. Pahus, tämä oli pelottavampaa kuin palikkana oleminen. Miljoona kertaa pelottavampaa kuin ensimmäinen taistelu metsän pahan kanssa. Onneksi ajatusside oli jo purettu, sillä hän ei halunnut kenenkään tietävän, miten peloissaan hän oli. Mutta muut huomasivat silti. He hiljenivät huomatessaan, että Aijuliina oli kietonut kätensä polviensa ympäri ja painanut päänsä polviin, ja hengitti väristen.
"Ootko kunnossa, Aaja?" Tapio kysyi.
"Oon."
"Ethän ole", huomautti Riku, joka oli nostanut tassunsa Katan tuolin selkänojalle nähdäkseen, mitä pöydässä tapahtui.
"Oo- oonpas." Aijuliina ei ollut koskaan ennen änkyttänyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Hänen kätensä tärisivät.
"Saiks se palikkana olo sut kipeeks?" Tapio vaikutti huolestuneelta. Ja silti Aijuliina pelkäsi häntäkin, voi perhana!
"Ei", hän inahti ääni väristen.
"Hei, oikeesti." Tapio ojensi kätensä ja yritti ottaa hänet kiinni, mutta Aijuliina juoksi kauhuissaan pakoon ja törmäsi Katan käteen, jolloin Kata otti hänet kiinni.
   Se oli varmasti kamalinta mitä hän oli ikinä kokenut. Kata painoi hänen käsiään kylkiä vasten, ja tämän sormet puristivat niin lujasti, ettei Aijuliinalla ollut mitään mahdollisuutta paeta tai edes rimpuilla. Hän vain roikkui velttona ja toivoi, ettei olkapäihin olisi koskenut niin paljon. Hän oli niin lamaantunut ettei meinannut saada henkeä. Kata piti häntä vain hetken ajan, sanoi Tapiolle että Aajaa pelotti, ja laski sitten hänet alas. Aijuliina kompastui jalkoihinsa, kaatui kontalleen ja tunsi muiden tuijotuksen.
"Miten niin pelottaa? Tai siis oikeestiko?"
"Mm." Aijuliina nyökkäsi. Tapio laittoi hämillään kätensä pöydän alle eikä kukaan tiennyt, miten reagoida. Aijuliina punastui ja selitti vain vähän tärisevällä äänellä: "Siis kun kaikki on niin isoo. Mut ei mul oo mitään hätää."
"Olen pahoillani, Aaja. En näköjään kumminkaan pysty muuttamaan sinua normaaliksi ilman erikoisia apuvälineitä. Mutta itse asiassa, kokeilepa vielä muuttua takaisin normaaliksi, sen olettaisi toimivan, kun olet nyt taas ihminen."
Aijuliina yritti, mutta hän muuttui vain takaisin palikaksi, ja Katan piti muuttaa hänet takaisin. Sitten hänen voimansa olivatkin ihan lopussa, eikä hän jaksanut enää edes oikein pelätä. Ilta oli vähitellen tulossa, ja Riku vei Aijuliinan heidän huoneeseensä, missä tämä nukahtikin heti, eikä herännyt ennen seuraavaa aamua.