Asuin kaupungissa, joka oli täynnä harmaita kerrostaloja ja tavallaan onnellisia perheitä, jotka laittoivat niiden ikkunoihin kirkkaanväriset verhot ja unohtivat, että ulkona puiston puillakin oli harmaat rungot. 

Katsoen Salattuja elämiä TV:stä ja unohtaen oman elämänsä draaman taakse, masentuen kun heille ei koskaan tapahtunut mitään niin jännää, vaikkeivät he sellaisesta elämästä olisi oikeasti pitäneet. Lapset kävelivät kouluun ja istuivat puolinukuksissa tunneilla, mutta salaa nauttivat tylsyydestä, tavallisuudesta, kaverien seurasta, luvattomasta tupakoinnista ja kiroilusta, vaikka osasta heistä kuuli selvästi, etteivät kiroukset tulleet luonnollisesti.
   Ja sen keskellä minä luin fantasiakirjoja ja kuuntelin Nightwishin musiikkia, ja sydämeeni koski kaipauksesta kauas pois, paikkaan, jollaista tässä maailmassa ei ollutkaan. Ja minä katsoin ulos matikanluokan ikkunasta ja näin sen pienen pilkahduksen tummanvihreää, joka metsästä erottui kaukana mäen alla, talojen ja liikennevalojen takana, ja korkeat talot peittivät taivaan.
   Minulla ei ollut ystäviä, mutta se ei haitannut minua, koska rakastin lukemista. Tarinat ja kotitehtävät kantoivat elämää, ja silloin tällöin harjoittelin soittamaan sähköpianoani, äänet täysillä, mahtavia sointuja, heviä. Kirjastonhoitajat tunsivat minut nimeltä, ja juttelin usein heidän kanssaan kirjoista, joita olin lukenut.
   Kun kesä tuli, lähdin leirille ja otin mukaan pari vanhaa tuttua fantasiaklassikkoa ja iPodini, ja istuin kuivahtaneelle nurmikolle lukemaan, enkä piitannut siitä, kun muut pelasivat jalkapalloa kentällä vieressä. Ja sitten yksi tyyppi tuli ja sanoi, että hänkin oli lukenut kirjan, jota luin, ja me puhuimme ja meistä tuli kavereita, vähitellen hyviä ystäviä, ja me nauroimme.
   Sitten leiri loppui ja me menimme koteihimme eri puolille maata, ja olin taas yksin, mutta elämä oli erilaista. Ja vähitellen minä lakkasin kuuntelemasta Nightwishiä ja vaihdoin Green Dayhin, ja kirjat joita luin olivat lämpimämpiä ja lähempänä, vaikkakin yhä fantasiaa, koska unelmat eivät katoa. Ja kun katsoin kunnolla, ikkunoissa liehuvat verhot olivat niin kirkkaita että silmiä häikäisi, ja maailma oli hämärämpi ja sitä valaisivat kynttilät, tähdet ja valomainokset, eivätkä ihmiset tarkoittaneet mitään pahaa, hekin vain kaipasivat jotain - mutta minä en niin paljon enää, sillä tämä oli kauneinta -
Yö kaupungissa, kynttilä ikkunalla
Saapuneissa yksi viesti toiselta puolelta Suomea
                                        Ja kaipuu unelmiin