Aric oli melko outo tyyppi, kuten Osmankäämi oli alunperinkin ajatellut. Hän kulki kylästä toiseen ja eli kuin maailmassa ei olisi ollut mitään pahaa tai surullista, hankki elantonsa myymällä satunnaisia käsitöitään ja tekemällä kaikenlaisia hanttihommia pakettien toimittamisesta kattojen korjaamiseen ja ääneen lukemiseen. Osmankäämi ei ollut ollenkaan tottunut tällaiseen elämäntapaan, olihan hän aina ollut vakituisessa töpaikassa, tehnyt tunnollisesti työnsä aamuseitsemästä kymmeneen illalla ja saanut palkkansa, joka ei ollut suurensuuri mutta jolla hän pystyi ihan hyvin elättämään itsensä. Aricin kanssa matkatessa ei ollut ollenkaan varmaa, saisivatko he seuraavana päivänä tienattua lainkaan rahaa ruokaan, mutta aina oli mahdollista koittaa saada jotain kiinni ansoilla tai itse kehitellyillä jousipyssyntekeleillä.

Muutaman kerran he olivat jääneet ruoattakin, ja maha oli todella murissut yöllä, mutta seuraavana päivänä he olivat paiskineet töitä hulluna vatsa kurnien ja syöneet sitten edellisenkin päivän edestä. Aric väitti kaikille että Osmankäämi oli hänen poikansa, eikä Osmankäämillä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, mutta ihmiset tuppasivat kohtelemaan häntä kuin pikkupoikaa - tai sellainen hän tavallaan olikin, mutta muiden käytös ärsytti silti. Hän itse ei ollut koskaan leperrellyt lapsille, hän puhui näille samalla sävyllä kuin aikuisille, vaikka varoikin toki sanomasta mitään mistä pienille olisi voinut tulla paha mieli. Ei sillä että hän olisi kamalasti ollutkaan tekemisissä pikkulasten kanssa, mutta hän halusi kohdella näitäkin tavallisina ihmisinä eikä pelkkinä suloisuudenkertyminä. Osmankäämi ei ollut varma, oliko tämä perustelu tullut hänen päähänsä ennen vai jälkeen sen kun hänet oli muutettu pikkupojaksi.
   Aric ei ollut vieläkään saanut varmuutta Osmankäämin oikeasta iästä. Poika kyllä puhui varsin aikuisen kuuloisesti, mutta käyttäytyi välillä kuin mököttävä lapsi, mikä yhdessä hänen lapsellisen ulkonäkönsä kanssa sai Aricin yhä epäilemään. Osmankäämi oli huomannut tämän, ja se harmitti häntä. Vaikka kyllähän hän ymmärsi että olisi ollut hölmöä ruveta noin vain uskomaan jokaisen vastaan tulevan pikkupojan tarinoita, eikä olisi luultavasti itsekään uskonut jos joku olisi tullut hänelle jotain tällaista väittämään, mutta aina kun Aric kohteli häntä kuin pikkulasta, hän näytti niin synkältä, että Arickin huomasi mokanneensa ja pyysi anteeksi.
   Eräänä hyvin sateisena päivänä Aric käyttäytyi tavallista typerämmin. Oli kyllä totta että vettä oli paikoin lähes Osmankäämin nilkkoihin asti, mutta oli aivan liioiteltua väittää ettei Osmankäämi olisi voinut siitä huolimatta kävellä itse. Aric ei kuitenkaan kuunnellut, vaan nosti Osmankäämin syliinsä (selässään hänellä oli reppu) eikä suostunut päästämään tätä alas ennenkuin hän näki matkan varrella majatalon josta arveli saavansa jonkinsorttista työtä, sillä hän tunsi paikan isännän, ja isäntä muisti hänet hyvin hoidetusta työstä.
Hän ja Osmankäämi saivatkin töitä keittiöstä, missä heidät käskettiin tiskaamaan. Tai no, Aric ne hommat lopulta teki, sillä Osmankäämi totesi käsiensä olevan liian pienet suurten astioiden tiskaamiseen, ja kuivaaminenkin hoitui hieman epävarmasti, ja niin hän tunsi itsensä jälleen sangen hyödyttömäksi. Hän meni istumaan ulkoportaalle ja tuijottamaan sateeseen.
Muutamia ihmisiä kiiruhti torilla kojulta toiselle ja he koettivat parhaansa mukaan ahtautua kapeiden katosten alle, niin että vesi sentään kasteli pelkästään niskapuolen. Ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta ilma oli raikasta ja tuoksui kostealle ja rauhalliselle. Oli harmaanruskeanvihreää ja hämärää, ja Osmankäämi nautti rauhallisesta tunnelmasta. Hetken päästä hänen oli kumminkin pakko mennä takaisin sisään, hänellä kun ei ollut kenkiä ja alkoi muutenkin tulla melko viileä olo.
"Älä viitsi istua ulkona, tulet kipeäksi", Aric sanoi Osmankäämi puikahti takaisin keittiöön.
"Jos tulisin noin pienestä kipeäksi, olisin kuollut ajat sitten. Kun työskentelin kalastajalle, menimme merelle paljon huonommallakin säällä."
"Mutta olit silloin suurempi, etkös?"
"Ei, olin kai noin kolmevuotias kun aloitin työt siellä, vaikken tietenkään silloin tehnyt vielä kaikkein raskaimpia töitä."
"Ohhoh."
   He saivat majatalossa palkaksi runsaasti ruokaa ja saivat nukkuakin siellä yön yli, mikä olikin todella hyvä juttu ottaen huomioon sen hetken säätilan.
   Seuraavana aamuna satoi yhä, joten Aric tahtoi jäädä vielä kaupunkiin. Oli sanomattakin selvää, että se johtui vain ja ainoastaan siitä että hän pelkäsi Osmankäämin sairastuvan jos tämä joutuisi sateeseen liian pitkäksi aikaa. Osmankäämiä otti päähän Aricin huolehtiminen, ja kun tämä oli sitten kiireinen hommissa, hän lähti ulos.
   Tänään satoi vielä kovemmin kuin eilen, ja Osmankäämin täytyi todella kahlata vedessä. Kadut olivat todella aivan tyhjät, torillakaan ei ollut ristin sielua, ei edes myyjiä tai kerjäläisiä; kaikki olivat etsiytyneet sisälle suojaan rankkasateelta. Pisarat tuntuivst suuremmilta kuin koskaan, kun Osmankäämi oli niin pieni. Kylmä hänelle ei tullut, vaikkei sade mitään lämmintä ollutkaan, olihan hän harvinaisen kestävä kokoisekseen. Hän harhaili katuja pitkin ja nautti sateen tuoksusta, ja unohti kohta täysin olleensa kiukkuinen Aricille.
   Hetken päästä hän ei enää tiennyt, missä oli.
   Hän oli vain kävellyt ja kävellyt miettimättä lainkaan minne oli menossa, ja nyt hänellä ei ollut enää aavistustakaan missä suunnassa majatalo ja tori olivat. Hän istui portaalle katoksen alle miettimään. Kukaan ei ollut liikkeellä tällä säällä, eikä lähistöllä näkynyt minkäänlaista ravintolaa tai pubiakaan, mistä hän olisi voinut kysyä reittiä. Hän päätti kääntyä takaisin siihen suuntaan, mistä oli ollut tulossa, sillä hän tuskin oli kovin paljon kääntynyt eri suuntiin matkan varrella.
   Puolen tunnin päästä Osmankäämi ei ollut vieläkään päässyt minnekään. Kaupunki oli vanha, sokkeloinen ja ennen kaikkea suuri, eikä hän hetken päästä ollut enää ollenkaan varma, oliko yhä menossa samaan suuntaan minne oli lähtenyt. Välillä hän näki ränsistyneempiä alueitä, mutta vältti sinne menemistä, sillä useampikin kerjäläinen olisi varmaan valmis varmistamaan seuraavien päivien ruoat kaappaamalla yksinäisen lapsen ja myymällä tämän orjakauppiaille.
   Vaikka olikin kestävä, Osmankäämi alkoi vähitellen tuntea olonsa epämukavaksi ja viluiseksi. Kun ilta alkoi pimetä eikä hän vieläkään ollut löytänyt takaisin, hän päätti jäädä yöksi erään oven päällä olevan katoksen alle.
   Siinä ei ollut mukava nukkua. maa oli kovaa ja liejuista, ja kaiken lisäksi maatessa tuli vielä kylmempi kuin kävellessä, mutta Osmankäämi oli melko varma ettei tulisi kipeäksi näin pienestä - eihän hän ollut ollut sairaana kuin muutaman kerran koko elämänsä aikana, ainakaan oman muistinsa mukaan. Maattuaan muutaman tunnin hytisten paikallaan hän viimein nukahti.
   Hän näki painajaisia koko yön ajan, ja aamulla hänestä tuntui, että hän oli enemmänkin menettänyt voimia nukkuessaan kuin saanut niitä, ja sitä paitsi hän oli aivan kurainen ja hänen mahansa murisi nälästä. Onneksi sade oli sentään lakannut yön aikana. Tänään ihmiset luultavasti liikkuisivat ulkona kahden sadepäivän jälkeen, joten Osmankäämi voisi kysyä näiltä suuntaa.
   Äkkiä hänen selkänsä takana olevan oven takaa kuului ääniä. Poika hypähti äkkiä syrjään ja koitti teeskennellä olleensa kävelemässä talon ohi. Ovesta tullut henkilö ei tainnut huomata mitään, ainakin tämä lähti vastakkaiseen suuntaan kuin minne Osmankäämi esitti olleensa matkalla.
   Maassa nukutun yön jälkeen Osmankäämi oli todella kurainen, joten hän pysähtyi ensimmäisen sadevesitynnyrin kohdalle pesemään naamansa ja kätensä. Kylmä vesi tuntui virkistävältä, eikä Osmankäämi voinut vastustaa kiusausta hörpätä siitä muutamaa kulausta, oli se sitten likaista tai ei. Ei siinä juurikaan ylimääräistä väriä ainakaan ollut, joten hän oletti sen olevan turvallista.
   Hän pysäytti seuraavan vastaantulijan kysyäkseen tietä.
"Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa minulle tien Majatalo Hunajaan?"
Mies, jolta Osmankäämi kysyi, näytti sangen kärttyiseltä, mutta vastasi kumminkin.
"Pari kilometriä suoraa tietä tuonne päin, ja sitten käännyt vasemmalle suutarin puodin kohdalta, niin pääset perille." Hän osoitti suuntaan, mistä Osmankäämi oli eilen tullut.
"Kiitos." Osmankäämi hymyili surullisesti. Idiootti.
   Matka oli raskas hänen kokoiselleen henkilölle, joka ei ollut syönyt mitään pitkään aikaan eikä nukkunut kunnolla. Ehkä yhden ja puolen kilometrin matkan jälkeen Osmankäämin jalat olivat pettää, ja hän istui äkkiä selkä talon seinää vasten levätäkseen, etteivät lukuisat kadulla kulkevat rehelliset ja epärehelliset ihmiset huomaisi hänen ongelmaansa. Ei ole kovin turvallista olla pieni, heikko poika suuressa kaupungissa. Ja tämä kaupunki oli TODELLA suuri. Levättyään hetken Osmankäämi tunsi voivansa jatkaa, mutta hän tuskin ehti jatkaa matkaansa kymmentä metriä, kun äkkiä-
"HEI!"
Voi pahus. Aric. Eikä hän näyttänyt yhtään tyytyväiseltä. Äkkiä Osmankäämi tunsi suurta halua kääntyä takaisin sinne mistä oli tullutkin, mutta hänen jalkansa tuntuivat olevan kuin lyijyä, vaikkei hänellä ollut edes kenkiä. Hän seisoi paikalleen jähmettyneenä kun Aric pujotteli nopeasti tungoksen läpi hänen luokseen.
"Tyhmä kakara, halusit sitten viettää yön kadulla, vai?" Aric oli tosissaan vihainen.
"En ole mikään kakara!"
"Kuules, minulla on täysi oikeus kutsua sinua kakaraksi, olit sitten kaksi- tai kaksikymmentävuotias!" Aric kaappasi hänet kainaloonsa ja lähti retuuttamaan takaisin majatalolle päin. Osmankäämillä ei ollut voimia vastustella. Aric raahasi hänet majatalolle, pakotti hänet peseytymään ja pyysi sitten luokseen keittiöön, missä oli tiskaamassa täydellä teholla - mikä vastasi karkeasti arvioituna kahta normaalia ihmistä.
"Mistä sait tuon loistoideasi nukkua yön ulkona?" Aric kysäisi hinkaten vanhaa mustunutta kattilaa sellaisella voimalla, että pinttynytkin lika irtosi reippaasti.
"Lähdin vaan kävelemään. Eksyin sitten."
"Taisin kylläkin sanoa sinulle ettet menisi ulos sateeseen."
Osmankäämi murahti jotain vastauksentapaista.
"No, joka tapauksessa sinun kannattaa varmaan mennä nukkumaan. Ollaan täällä vielä yksi yö. Ota tuosta pöydältä sämpylä ruoaksi."
Osmankäämistä tuntui pahalta, että hän oli suututtanut Aricin. Hän laahasi jalkojaan mennessään ottamaan sämpylän. Häntä väsytti. Ovenkynnys oli liian korkea ja hän kompastui siihen.
"Perhana!"
Hän koitti nousta pystyyn ottaen tukea ovenpielestä, mutta jalat pettivät. Aric kolisteli savikippoja keittiössä siihen malliin että ne hajoaisivat ihan pian. Osmankäämi huokasi, kävi istualleen nojaten seinään ja söi sämpylänsä. Hetken päästä Aric tuli ja kantoi hänet yläkertaan sänkyyn mutisten jotain idiooteista jotka hankkiutuvat tahallaan kipeiksi.
   Osmankäämi oli kuumeessa loppupäivän ajan, mutta parani jo yön aikana lähtökuntoon. Mikä ei tietenkään estänyt Aricia, joka ei muuten vaikuttanut muistavan edellispäivän selkkauksesta mitään, kantamaan häntä olkapäillään vielä sen päivän ajan "ettet sitten sairastu uudestaan". Ja ihme kyllä Osmankäämi ei juurikaan vastustellut tätä järjestelyä.