Kevät oli jo melkoisen pitkällä, eikä lunta näkynyt enää juuri lainkaan. Kata pakotti ookamioppilaat haravoimaan metsäkeskuksen pihaa.
Aijuliina inhosi haravointia. Se oli ärsyttävää hommaa, sillä sen joutui tekemään uudestaan joka ikinen kevät ja syksy. Aijuliinaa ihmetytti aina, miten lehtiä oli aina keväällä lumen alla huolimatta siitä miten tarkasti syksyllä oli haravoitu.
   Ookamitaitojen opiskelu jatkui myös, aivan samanlaisena kuin ennenkin. Heillä ei koskaan ollut kokeita, mikä oli Aijuliinan mielestä äärimmäisen vapauttavaa. Tällä tavoin he säästyivät koulun jokakeväiseltä koestressiltä. Aijuliina oli aina ollut enemmän tai vähemmän stressaantunut keväisin, sillä se oli aikaa, jolloin hän kävi yhdellä tunnilla saamassa kuutosen kokeesta ja toisella tekemään uusintakokeen, josta hän sai kympin. Hän ei ollut koskaan oikein osannut päättää, oliko hän hyvä vai huono koulussa.
   Ookamioppilaat saivat tietää, ettei Kata opettaisi heitä enää seuraavana syksynä. Hän oli vain ensimmäisen vuoden opettaja, ja seuraavana vuonna he muutenkin opiskelisivat hieman erilaisia asioita tähän vuoteen verrattuna.
   Kata piti heille kuntotestit, ja piti paljon liikuntatunteja. Hän sanoi, että heidän täytyisi olla edes hieman valmistautuneita ensi vuoden opettajaan. Aijuliina oli hieman hermostunut opettajanvaihdoksesta. Hän oli jo tottunut Katan tiukkaan asenteeseen, mutta nähdessään, miten Kata suhtautui uuteen opettajaan, hän säikähti aika pahoin. Olisiko uusi opettaja vieläkin tiukempi kuin Kata? Ja liikunnanopettaja? Sellaisesta hän ei kyllä selviytyisi. Hän oli huono kaikessa muussa liikunnassa paitsi jousiammunnassa.
   Eräänä päivänä, kun Kata oli juuri käskenyt heidät tekemään viisikymmentä punnerrusta (Aijuliinalta se onnistui kohtuullisen helposti, sillä jousiammunnassa vaadittiin käsivoimia), he tunsivat oudon taikuuden välähdyksen. Aijuliina hätkähti ja kampesi itsensä istumaan kesken kahdennenkymmenennenneljännen punnerruksensa. "Mitä ihmettä toi oli?" Hän kysyi Katalta.
   Kata vastasi kyllä jotain, mutta hän ei pystynyt ymmärtämään, mitä tämä sanoi.
"Häh?! Mitä ihmet-"
Hän huomasi, että kaikilla muilla näytti olevan sama ongelma. He koittivat puhua toisilleen, mutteivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä muut sanoivat. Aivan kuin he olisivat puhuneet hieman eri kieliä, kieliä, jotka olivat juuri, hieman, aivan pikkuisen erilaisia toisistaan. Juuri ja juuri ulottumattomissa.
Kata huokaisi, raapi päätään, läpsäytti käsiään ja saatuaan heidän huomionsa viittoi heitä seuraamaan.
   Hän vei heidät luokkaan, viittoi heitä istumaan omille paikoilleen, ja alkoi kirjoittaa taululle.
'Sydämen kieli', hän laittoi otsikoksi. Kiira sanoi jotain, ilmeisesti jotain sarkastista, mutta kukaan ei tietenkään ymmärtänyt mitä hän sanoi, ja kaikki jättivät hänet huomioimatta. Sen sijaan he kurottelivat kaulojaan ja lukivat, mitä Kata kirjoitti.
   'Sydämen kieli on kieli, jota jokainen puhuu itsekseen ajatuksissaan. 
...Se on oikeastaan kaikki, mitä siitä voi sanoa. Lähes kaikkien muiden ihmisten on mahdotonta ymmärtää ymmärtää sitä. Tosin on kyllä joitain harvoja tapauksia, joissa kaksi ihmistä ymmärtävät toistensa sydämen kieltä.'
Kiira sanoi taas jotain, huokaisi ja meni taululle.
'Jos me puhutaan sydämen kieltä just nyt, niin miks?' hän kirjoitti.
Kata kirjoitti: 'Hyvin maagisilla alueilla, kuten tämä metsäkeskus, ihmiset jostain syystä puhuvat sydämen kieltänsä. Täällä on kone estämässä sitä. Se kai meni rikki.'
"No just. Tosi kiva", Aijuliina huokaisi itsekseen.
"AH!" Tapio huudahti. Aijuliina kääntyi katsomaan. "Aaja... Mä just... Ymmärsin mitä sä sanoit...!" Tapio haukkoi henkeään.
   Niin sitten kävi ilmi, että Aijuliina ja Tapio puhuivat samaa sydämen kieltä.
Ei se tosin aivan niin yksinkertaista ollut. Tuntui jotenkin, että he puhuivat toisistaan hyvin kaukana olevia murteita, eivätkä välillä pystyneet ollenkaan ymmärtämään mitä toinen koitti sanoa. Mutta enimmäkseen he ymmärsivät toisiaan ongelmitta.
   Aijuliinalla oli jotenkin outo olo. Hän ja Tapio istuivat vierekkäisissä pulpeteissa ja juttelivat taikuudesta. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut kenenkään pojan kanssa tällä tavalla. Normaalisti kun hän sanoi jotain jollekin pojalle, se oli vain jonkinlainen sarkastinen huomautus. Ja oli hän kyllä joskus puhunut Samun ja tämän kavereiden kanssa nettiroolipeleistä, mutta ei mitään sen kummempaa.
   Ja miksi ihmeessä hän edes ymmärsi Tapion sydämen kieltä? Ei heillä kyllä mitään yhteistä ainakaan ollut. Ei varmasti. 
"Kysytäänkö Katalta, miten se aikoo saada sen vempeleen korjattua?" Tapio ehdotti.
"Okei", Aijuliina myöntyi. Ehkä tämä outo tilanne loppuisi, kun laite saataisiin korjattua, ehkä kaikki palaisi ennalleen. Aijuliina menisi omaan huoneeseensa lukemaan mangaa ja kirjoittelemaan sähköpostia Ginille, ja Tapio alkaisi houkutella Kimiä suunnittelemaan kanssaan Katankiusaamisjuonia.
   Kata seisoi jonkinlaisen suuren, lämmityslaitteen näköisen koneen ääressä ja puhisi kiukusta. Kun Aijuliina ja Tapio tulivat paikalle, hän suuntasi heihin niin hyytävän katseen, että Aijuliinan teki mieli mennä kiireesti omaan huoneeseensa lukemaan mangaa ja unohtaa koko asia.
Tapio oli ottanut mukaan kynän ja paperia jotta he voisivat keskustella Katan kanssa.
'Miten meinasit korjata ton laitteen?' Tapio kirjoitti.
'Minä en osaa korjata sitä. Olen jo tunnin ajan yrittänyt soittaa jonkun korjaamaan sitä, mutta se idiootti ei tietenkään vastaa.'
"Tee-se-itse-messenger", Aijuliina huomautti Tapiolle. "Lainaa sitä kynää."
'Mut miten se tyyppi kelle sä nyt sit soitatkin ymmärtäis sua? Mehän puhutaan sydämen kieltä', Aijuliina kirjoitti ja katsoi Kataa kysyvästi.

Kata huokaisi, otti kynän Aijuliinalta ja kirjoitti: 'Hän sattuu puhumaan samaa sydämen kieltä kuin minä.'
"Ohho", Aijuliina totesi. "Hyvä että Katalla on sellanen kaveri. Vaikka toisaalta, voishan se lähettää tekstarin jos ei."
"Totta", Tapio totesi. Äkkiä Katan kännykkä soi.
Kata vastasi, puhui jonkin aikaa ja sulki sitten puhelimen virnistäen ja peukut pystyssä. Hän oli saanut otettua yhteyttä ystäväänsä.
   Katan ystävä tuli parin tunnin kuluttua. Hän oli ehkä Katan ikäinen nuori, vaaleatukkainen, verkkareihin pukeutunut mies. Kun hän tuli paikalle, Kata hymyili hänelle lämpimämmin kuin kukaan ookamioppilaista oli hänen koskaan nähnyt hymyilevän.
"Oho! Katan heikko kohta paikannettu!" Tapio totesi. Aijuliina tunsi itsensä jotenkin kummalla tavalla hermostuneeksi.
   Miehen nimi oli Ahti, ja hän korjasi koneen hetkessä.
"Ahti on Ookamien sähkö- putki- ja rakennusmies, ei kovin älykäs, mutta todella vahva", Kata sanoi.
"Hei, Kata! Ei saa puhua toisista pahaa!" Ahti tönäisi Kataa kylkeen.
"En minä puhu pahaa. Esittelin vain tärkeimmät piirteesi."
"Höh. Et viitsis. Annat minusta huonon kuvan noille."
Jos tämä olis mangaa, Aijuliina ajatteli, meillä olis nyt kaikilla jättihikipisara päässä ja meidän yläpuolella leijuis valtava "..."-puhekupla.
"By the way, minä opetan teitä ensi vuonna", Ahti sanoi. "Tai oikeastaan minun pitäisi osittain opettaa teitä tänä vuonnakin, mutta olen armeijassa juuri nyt, joten järjestettiin niin, että Kata opettaa teitä yhden vuoden kokonaan, ja minä toisen."
"Hän on liikunnan- ja taistelulajien opettaja", Kata tarkensi. "Minä erikoistun taikuuden ja muiden tekniikoiden opettamiseen."
"Oho, onpa kello paljon. Pitää varmaan häipyä", Ahti sanoi. "Minä opetan karatea, ja myöhästyn kohta tunnilta jos en lähde heti."
Hän halasi Kataa, sanoi moikat suu auki töllisteleville ookamioppilaille ja lähti. Aijuliina pani merkille, että hän ajoi pienellä lava-autolla. Sopivaa Ookamien remonttireiskalle. Hän huomasi myös, että Katan vasemman käden nimettömässä oli sormus.
"Onko sulla moniakin kätkettyjä salaisuuksia, Kata?" hän kysyi.
"Minä olen yllätyksiä täynnä", Kata totesi ja katsoi sitten kelloa. "On jo tosiaan aika myöhä. Te ehditte enää haravoida vähän ennen nukkumaanmenoa."
"Eikäää..." Aijuliina valitti. Mutta minkäs teet. He hakivat haravat pihavarastosta ja kävivät töihin.