Minä olen... Hetkinen, mikä minun nimeni olikaan...? Au...ra?
Oho- Nyt minä muistankin. Nimeni on Aura Reponen. Vanhempani ovat Heini ja Janne Reponen, ja he ovat arkkitehteja. Minulla ei ole sisaruksia. Asun Savonlinnassa.
Mutta, hetkinen!
   Enkös minä kuollut äsken auto-onnettomuudessa?!
   Olin ollut matkalla kouluun. Vastaan oli tullut rekka, joka oli alkanut liukua jäisellä tiellä ja paiskautunut päin autoa ja-
Kamala kipu, ja sitten tyhjyys. Mitä muuta se voisi olla kuin kuolema? Mutta nyt kipua ei enää tuntunut.
Miksiköhän...?
   Ponnistin istumaan ja huomasin, että huoneen seinustalla oli ihmisiä. Äiti ja isä olivat siellä, ja heidän vieressään pitkä rivi minulle tuntemattomia henkilöitä. Huomatessaan liikettä minun suunnaltani äiti ponnahti pystyyn, mutta hänen vieressään istuva nainen tarttui häntä olkapäästä, vaihtoi pari sanaa hänen kanssaan ja käveli sitten minun luokseni. "Tule", hän sanoi ja ohjasi minut pois betonilattiaisesta hallista ja käytävää pitkin pieneen, tyhjään huoneeseen, jossa haisi hivenen maalille.
"Käy istumaan", nainen sanoi, ja istui itsekin pienelle jakkaralle, joita oli huoneessa kaksi. Istuuduin toiselle jakkaroista ja tuijotin.
"No niin, Aura... Sinä varmaan muistatkin joutuneesi auto-onnettomuuteen?"
Nyökkäsin.
"Sinä... Kuolit siinä onnettomuudessa, Aura", nainen sanoi vakavasti.
Oli hetken hiljaista.
"...Ai", sanoin hiljaa.
"Niin. Mutta nykyajan huipputekniikan avulla oli mahdollista... Rakentaa sinulle uusi keho", nainen sanoi ja hänen asiallisuuden muurinsa murtui sen verran, että sen raosta pilkisti hieman hermostusta.
   Ihmettelin, mitä hän tarkoitti. "Rakentaa", mitä sekin oli tarkoittavinaan?
Laskin katseeni hämmentyneenä, ja - Miten sen voisi sanoa? - Huomasin, että minun käteni olivat raudasta tehdyt.

Äitini ja isäni olivat hyväksyneet tiedekeskuksen tarjouksen käyttää minua koehenkilönä, toivoen että saisivat minut takaisin. Minulle oli rakennettu uusi keho raudasta ja aivoistani oli ladattu tiedot ja... No, yksinkertaisesti sanottuna minusta oli tehty robotti.
Ääneni kaikuu metallisesti kun puhun, jalkani kolisevat kävellessäni enkä voi syödä enkä edes itkeä - mutta elossa minä olen, katsoi sitä miltä kannalta tahansa. Minä ajattelen, näen, kuulen, haistan, liikun ja jopa tunnen kosketuksen, niin hyvää tekoa minä olen. Voin jatkaa elämääni aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut - tai siis, niin sen oli tarkoitus olla.


   Niin, siis kuten tästä voi päätellä, aion alkaa kirjoittaa uutta tarinaa, jota nyt vielä ainakin toistaiseksi kutsun nimellä metallisydän. Tämä on taas näitä, joita olen vain alkanut kirjoittaa jostain syystä. Tarkoitus on tehdä tästä parin kolmen pätkän pituinen 'novelli', saas nähdä onnistuuko se. Mutta tällä kertaa, vaikka aloitinkin tuosta vaan, niin aion keksiä tarinan pääpointit etukäteen, toisin kuin Ookameissa, missä tosissaan aloin vain kirjoittaa ja keksin syksypätkän pääpointin jossain osan kolme paikkeilla. Kuten 'johdannon' (en muista miksi tuollaista alustuspätkää pitäisi oikeasti kutsua) lopusta voi päätellä, tarina tulee kertomaan ainakin robottina olon vaikeuksista, enenpää en paljasta etten alkaisi kertoa koko juonta etukäteen.
   Ai niin, ja sitten vielä: En minä tätäkään ideaa ihan itse keksinyt. Sain ideaa Astro boy- mangasta, josta olen toistaiseksi lukenut ensimmäisen osan (suorastaan rakastuin kohtaan jossa Atomilta loppui virta. Se tulee käymään ilmi tarinassa.) No, lopetetaanpa sitten tämä höpötys ennen kuin sitä tulee enemmän kuin itse... 'prologia'. Sitä kutsutaan prologiksi.