Se oli totta. Piirroksissa, joista minulle oli näytetty miten minut oli rakennettu, oli näkynyt rintani vasemmalla puolella omituinen mötikkä, joka toimi "energiakeskuksena" minun robottikehossani. Ja minusta se tuntui pelottavalta ajatukselta. Jos minun sydämeni on metallista, niin mistä minun tunteeni tulevat?, mietin. Tämä ajatus oli pyörinyt päässäni siitä asti kun minulle oli kerrottu asioista. Ja vielä syvemmälle ajateltuna, millä tavalla minä olen ihminen, kun minulla ei ole edes todellista sydäntä?

   Säpsähdin hereille ajatuksistani. Minun täytyi lähteä kouluun tänään, ja yritin parhaillaan vakuttaa itseni siitä, etten piitannut tippaakaan siitä mitä kaikki opettajat ja muut koululaiset ajattelisivat minusta. Koko kouluamme oli informoitu minun tapauksestani, ja olin hyvin hermostunut. En ole koskaan ennenkään välittänyt muiden ajatuksista vähän vertaa, muistutin itselleni. Mutta tässä se vaikeus tuntui olevankin. Juuri nyt minusta ei tuntunut yhtään siltä että voisin viitata kintaalla sille, mitä muut ajattelivat minusta. Minusta pikemminkin tuntui, että en kestäisi jos kuulisin jotain - en oikein tiedä, mitä - kielteistä siitä, millainen olin nyt.

   Olin sillä hetkellä eteisessä riitelemässä äidin kanssa siitä, mitä minun tarvitsisi laittaa päälleni koulumatkalle. "Sinun täytyy pukeutua kunnolla, nythän on talvi", äiti marmatti. Minä huokaisin. "Minä en tarvitse talvivaatteita, minä olen robotti", muistutin. 

"Mutta silti-"

"Minun pitää mennä jo, etten myöhästy", sanoin ja kiiruhdin ulos ovesta kuuntelematta enää äidin huuteluja.

   Ulkona oli kylmä. Jouduin toteamaan, että tunsin lämpötilat tällä kehollakin aivan yhtä hyvin kuin kosketuksen, mutta jatkoin matkaa todeten, että koska en voisi kumminkaan saada flunssaa, asialla ei olisi mitään väliä.

   Kylmyys tuntui tunkeutuvan jalkojeni ja käsieni niveliin ja jopa metallisydämeeni asti, mutta jatkoin sinnikkäästi matkaa kunnes äkkiä jalkani vain pettivät ja rojahdin tiensivuun. 

"Mitä-!", huudahdin ja jouduin toteamaan, että kylmyys todellakin vaikutti myös robotteihin. Jokin osa minun ajatusjärjestelmässäni kertoi, että jalkojeni järjestelmä oli hyytynyt pakkasessa. "Pahus", murahdin, ja aloin kaivaa kännykkää housujeni taskusta soittaakseni äidille, kun äkkiä kulman takaa kuului ääniä. 

   Äänet kuuluivat kolmelle minun luokallani olevalle tytölle, Jassulle, Marleenalle ja Pilville. He kääntyivät kulmasta, kävelivät vähän matkaa ja sitten äkkiä pysähtyivät kuin seinään huomatessaan minut lumipenkassa. Tuijotimme hetken toisiamme, he minua, pientä, reisitaskuhousuihin ja pitkähihaisen päälle vedettyyn teepaitaan pukeutunutta, lumihangessa istuvaa robottityttöä, ja minä heitä kauniissa muodikkaissa talvitakeissaan, ja olin varma, että olisin punastunut jos olisin voinut. Sitten Marleena sanoi "moi" ja minä vastasin samalla tavalla ja he lähtivät jatkamaan matkaa. Minä tuijotin kädessäni olevaa kännykkää, ja juuri kun he olivat kääntymäisillään seuraavasta kulmasta, minä huusin heidän peräänsä: "Hei, voitteko te auttaa vähän?"

   Hetken ehdin pelätä, että tytöt vain vilkaisisivat minua halveksivasti ja jatkaisivat matkaansa, ja niin he varmaan aikoivatkin alun perin tehdä, mutta näyttivät sitten muuttavan mieltään. He kääntyivät takaisin. "What's your problem?" Pilvi kysyi.

"Minä, tuota... Minun... Minun jalkojeni toimintajärjestelmä hyytyi, kun en tiennyt, etten, tuota, kestäisi kylmyyttä, ja..." Painoin pääni nolona. Selitykseni kuulosti tyhmältä, enkä edes ymmärtänyt, miten tytöt voisivat minua auttaa.

"Okei, voisimmekohan me kantaa sinua kainaloista?" Pilvi kysyi ja kumartui katsomaan minua suoraan kasvoihin.

"Täh- ai, no, en minä tiedä, kai te voitte...", änkytin ällistyneesti. En ollut odottanut heiltä näin suorasukaista avuntarjousta. Pilvi tulkitsi vastaukseni myöntäväksi ja tarttui pitemmittä puheitta minua kädestä. Jassu otti toisen käteni, ja niin he sitten lähtivät raahaamaan minua koululle päin Marleenan auttaessa parhaansa mukaan.

   Minä olin painava, tiesin sen hyvin. Joku, joka on tehty metallista, ei vain yksinkertaisesti voi olla kevyt vaikka näyttäisi kovin laihalta ja helpolta nosteltavalta. Minä olin laiha, ja siinä oli ollut totuttelemista, sillä alunperin olin ollut melko tukeva ja liikunnasta piittaamaton.

   Kun olimme kulkeneet pari kulmanväliä, Jassu ei enää jaksanut. He joutuivat laskemaan minut maahan ja istumaan itse viereen. "Sinä", Pilvi puuskutti, "...et ole kovin kevyt."

"Tiedän", sanoin surkeana. "Olin melko tyhmä kun en älynnyt että kylmä vaikuttaa koneisiinkin."

Marleena katsoi minua ja sanoi: "Tätä menoa emme ikinä pääse koululle", ja minä jouduin myöntämään että se oli totta. Mutta koska kukaan ei keksinyt mitään muutakaan keinoa, he jatkoivat minun kantamistani, tällä kertaa Marleena ja Pilvi, sillä Jassu oli todettu väsyneimmäksi kaikista. Jatkoimme näin, Jassun, Marleenan ja Pilvin vaihdellessa kantamisvuoroja, kunnes äkkiä Jassu huomasi muutamia ystäviään lähistöllä ja pyysi heitä apuun. Pian Marleena ja Pilvikin näkivät tuttujaan matkalla kouluun, ja hetken päästä sain huomata, että lähes koko minun luokkani, ja muutamia oppilaita myös rinnakkaisluokilta, oli auttamassa minua. Tunsin itseni sanoinkuvaamattoman noloksi ja surkeaksi joutuessani yhä uusien, minulle melkein tuntemattomien ihmisten kannettavaksi, ja ihan niin kuin se ei olisi jo ollut tarpeeksi, kaikki minun luokkalaiseni (ja muutamat rinnakkaisluokkalaiset) loppujen lopuksi myöhästyivät koulusta reilut kymmenen minuuttia. Onni onnettomuudessa, että opettajat eivät olleet sillä tuulella että antaisivat koko luokalle jälki-istuntoa yhtä aikaa, ja (tämä oli virallinen syy armahdukselle) kaikillahan oli syy olla myöhässä.

   Niin nolo kuin tuo tapaus olikin, siitä oli ollut minulle iloa. Lähes kukaan meidän luokaltamme ei päätynyt ajattelemaan minun olevan kummajainen, ja Jassusta, Marleenasta ja Pilvistä tuli minun hyviä ystäviäni, ensimmäiset ystäväni siitä koulusta, vaikka olinkin viettänyt siellä myös edellisen vuoden. Kai se vaan on niin, että kun on nähnyt jonkin henkilön hyvin nolossa tilanteessa, sitä päätyy pitämään tätä melkoisen inhimillisenä sählärinä, oli hänen kehonsa sitten rautaa eli ei.