Me kuunneltiin smurffeja surkealla mankalla,
kun ei muitakaan levyjä ollut.
Ei sillä ollut väliä,
mitä kuunneltiin.

Me vaan lojuttiin,
minä luin ehkä kirjaa.
Meillä oli kerho ja se riitti.
Miksi olisi vielä pitänyt tehdä jotain?

Ei me koskaan puhuttu mistään.
Ei oikeasti.
Ehkä siksi se loppuikin.
Mitä me tiedettiin toisistamme?

Minä tiesin, että jos olisin puhunut todellisista ajatuksistani,
he olisivat pitäneet minua outona.
Minä olin hiljaa.
Eikä me leikitä enää inkkareitä yhdessä nykyään.

Viime kesänä
tapasin ihmeelliseltä tuntuvan ihmisen.
Muistan vielä, mitä ensin ajattelin:
"Onko noi niitä ulkomaalaisia? Mitä ne tollasissa vaatteissa tulee telttaleirille?"
Mutta heillä oli fleece-takit.
Miksi minä ajattelin niin?
Eikä ne mitään ulkomaalaisia ollu.

Luulenpa, että tiesin sen heti
kun vähän aloimme puhua mangasta:
Tämä neljässä päivässä saatu ystävä kuuntelisi,
jos sanoisin mitä todella ajattelen.
Eikä pitäisi minua outona.

Ollaan tavattu vain muutaman kerran sen jälkeen.
Parin päivän jaksoja.
Ja silti me istuttiin katolla puhumassa,
puhumassa oikeasti,
kun muut pelasi kännykällä.

On ihmeellistä että on ihmisiä,
joiden kanssa voi olla toisaalta nauruntäyteisempää
kuin missään ennen,
ja toisaalta voin ensimmäistä kertaa elämässäni
puhua omista ajatuksistani.
Oikeasti sanoa, mitä ajattelen maailmasta.

Ja hän on ensimmäinen uusi ystävä jonka olen saanut.
Kaikki muut olen tuntenut
päiväkodista saakka.

Taivaalle kiitos omituisista ihmisistä.
Koska jos näitä 'oudoiksi' luokiteltuja ei olisi,
niin en koskaan voisi
puhua kenellekään täysin rehellisesti.


Ja kiitos myös omituisille ihmisille.