"Mä tiesin ettet sä ymmärtäis", Aijuliina virnisti. "On kiva kiusata ihmisiä mun oudoilla ajatuksilla."
"Minä olen susi."
"Niinpä oot. Enpä huomannu aikasemmin..."
Aina, kun Aijuliina kuvitteli tunteen, ettei pystyisi liikuttamaan itseään, hänen sydämenlyöntinsä tuntuivat voimakkaina. Olisi yksinkertaisesti upeaa kokea jotain sellaista. Aijuliina ei ollut koskaan edes pyörtynyt, ja hän oli aina salaa toivonut kokevansa jotain pyörtymisen tai voimattomuuden kaltaista. Siis hetkellisesti, tietenkin.
"Ois se vaa jännää jos olis nii heikko että olis vaikee nostaa kättä... Vähänkö olis hienoo tuntee jotai sellasta, ihan kokeilun vuoks kerran..."
"Sinä olet todella outo, Aaja..."
Aijuliina hymyili. "Kiitos!"
   Aijuliina oli lopultakin oppinut muotoilemaan puupalikan eläimen muotoiseksi taikuudellaan. Nyt hänen sutensa oli hienoin kaikista tunneilla tehdyistä esineistä. Kiira kadehti häntä siitä, mutta aina kun Aijuliina muistutti mitä oli tapahtunut ennen kuin hän oli oppinut muokkaamaan puuta, Kiira vaikeni. Hänkään ei olisi halunnut viettää montaa päivää suden hahmossa kykenemättä edes puhumaan. Aijuliinakaan ei kaivannut muistutuksia siitä, ja muodonmuutostaitonsa hän oli työntänyt kauas mielensä perukoille. Hän ei halunnut ajatella sitä, hän halusi siitä lomaa.
   Nyt kun he olivat oppineet esineiden muodon muuttamisen, he alkoivat harjoitella hyökkäysloitsuja. Heidän täytyi muokata taikuudesta nyrkki jolla pamauttaa toisiaan. Se oli melkoisen vaikeaa, Aijuliinakin onnistui vain saamaan aikaan tuulenvireen huoneessa. Ainoa, joka onnistui heti, oli Kimi. Hän sai muksautettua Aijuliinaa kipeästi kylkeen voimahyöyllä. Kata sanoi, että heidän pitäisi saada voimastaan kova pallo, mutta se oli vaikeaa.
   Aijuliina harjoitteli vapaa-ajallaan, tällä kertaa vapaaehtoisesti eikä Kiiran pakotuksesta. Hän tunnusteli voimaansa, puhalsi sitä ulos sormenpäistään ja sai sen aaltoilemaan, mutta kun hän yritti saada sen kovaksi, tuli stoppi. Se ei halunnut totella häntä, ei sitten yhtään.
   Ehkä, jos keskityn yhteen pisteeseen... Saisinkohan voimani sillä tavalla kovaksi? Aijuliina mietti. Hän valitsi edestään ilmasta yhden pisteen ja alkoi kasata siihen voimaansa. Voima aaltoili ja yritti karata, mutta alkoi hiljalleen vaikuttaa kovemmalta. Sitä pystyi melkein jo koskemaan. Aijuliina tunnusteli taikuuttaan ja työnsi sitä pisteeseen...
Äkkiä hänen polvensa pettivät.
Ihan äkkiä hän vain rojahti maahan, ilman minkäänlaista varoitusta. What the fuck?! hän ajatteli. Mitä ihmettä äsken oikein tapahtui?
Hän koitti nousta pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. "Huh..."
   Aijuliina joutui kokemaan sen, minkä kokemista hän oli toivonut.
Hänen voimansa olivat totaalisen lopussa.
"Miksi sinä istut lattialla?" Riku kysyi. Aijuliina säpsähti. Hän ei ollut huomannut Rikun tuloa.
"Öö... Huvin vuoks."
"Mitä sinulla on taas mielessä?"
"Ei mitää, miten nii?"
"Sinä käyttäydyt oudosti. Jopa tavallista oudommin."
"Miten nii?!"
"Niin se vain on."
"Jjaa." Aijuliina koitti nousta edes sängylle istumaan vaikuttaakseen normaalimmalta, mutta lysähti taas lattialle.
"Oletko sinä sairas?" Riku kysyi vähän huolestuneena.
"Enpä usko." Aijuliina yritti taas nousta seisomaan, mutta kaatui vain uudestaan.
"Kyllä sinä taidat olla."
"Höh. En mä tunne itteäni sairaaks." Aijuliina katsoi Rikua silmiin ja näytti itsepäiseltä. Äkkiä hän huomasi todellisuudessa pidättelevänsä itkua. "Kaikki on iha hyvin", hän sanoi mahdollisimman vakaalla äänellä. Se epäonnistui hieman, koska kurkkua kuristi ikävästi. Hän räpytteli silmiään vähän liian tiheään.
"Hei, Aaja..." Riku tuli Aijuliinan viereen. "Sinulla on jokin pielessä, eikö olekin?"
"Ei oo", Aijuliina sanoi ja käänsi itsepäisesti kasvonsa poispäin Rikusta kun kyyneleet alkoivat valua. "Mä- mähän sanoin et kaikki on hyvin."
"Sinä et luota minuun sitten yhtään", Riku valitti. Aijuliina ei saanut estettyä nyyhkäystä. "Anna olla, hei", hän nyyhkäisi ja yritti taas kiivetä sängylle, mutta romahti vain polvilleen. Nyt hän itki jo tosissaan. "Etkös sinä toivonut saavasi kokeilla, miltä voimattomuus tuntuu?" Riku kysyi.
"Joo joo, ja tää on tosi jännää, mut... En mä tiiä!" Aijuliina itki. Vain itki jostain syystä. "No, hei. Ei sinulla ole mitään hätää, eihän? Minä voin auttaa sinut sänkyyn ja pyytää vaikka Katan katsomaan, mikä sinua vaivaa.
"Ei vitsi taas! Se mummeli saa vaan lisää valittamisen- ja naurun aihetta!"
"Kata on vain vähän yli kaksikymmentä vuotta vanha... Ei hän ole mummo."
"Ei nii! Anna kuule olla, mä en ainakaan aio maata sängyssä pystymättä liikkumaan jos Katan meinasit tänne pyytää!"
"Hyvä on, minä menen nyt hakemaan hänet. Älä tee mitään tyhmää."
"Iha niin kun voisin!"
Riku lähti huoneesta ja Aijuliina jäi yksin. Hän ei vieläkään voinut lakata itkemästä. Pahus! Tätä menoa Kata löytää minut täältä itkemästä, Aijuliina ajatteli, muttei vain voinut lopettaa. Niin siinä sitten kävi, että kun Kata tuli huoneeseen, Aijuliina istui sängyn vieressä ja kyynelet valuivat yhä hänen poskillaan.
"No, rauhoitu, eihän sinulla mitään pahempaa hätää ole. Että sitä sitten ollaan herkkiä", Kata sanoi puoliksi lohduttavalla ja puoliksi kyllästyneellä äänellä.
"Mä en ole herkkä!" Aijuliina murisi, mutta se ei tainnut kuulostaa kovin vaikuttavalta kun hän samalla itki.
"Rauhoitu nyt, ei sinulla ole hätää", Kata sanoi ja auttoi Aijuliinan sänkyyn.
"Ei ookkaan! Mä en tajuu, miks mä itken!"
"Joskus sitä vaan taitaa väsyttää. Mitä muuten tapahtui?"
"En mä oikeen tiiä. Mä harjoittelin hyökkäysloitsuja ja yhtäkkiä mä rojahdin maahan."
"No sitten..."
"Nii mitä?"
"Olet käyttänyt voimasi loppuun harjoitellessasi. Sellaista tapahtuu joskus. Et osaa hallita taikuuttasi, ja työnnät sitä liikaa ulos. Olet vain käyttänyt voimasi loppuun."
"'Vain', just joo."
"Ongelma on se, että kestää kuukauden, ennen kuin voimasi palautuvat kunnolla. Siihen asti joudut jäämään pois tunneilta."
"What?!"
"Sinä lausut tuon väärin. Se on enemmän 'whot' kuin 'what'."
"Like I care!"
"Ongelma on se, mitä tällä yli jäävällä kuukaudella tehdään. Muut neljäkään eivät voi jatkaa kun sinä olet poissa pelistä, se olisi turhaa."
"Mulle on aivan sama jäänkö mä tuhat oppia jälkeen. Mä en haluu että kaikki tulee taas nauramaan mulle!"
"Kuukausi on liian pitkä aika kirittäväksi ylitöillä. Meidän on pakko pitää kuukauden tauko. Sanotaan sitä vaikka syyslomaksi... Aina sinä onnistut sähläämään ja järjestämään minulle lisää hommia!"
"No voi anteeks, kun joudun makaamaan kuukauden sängyssä pystymättä tekemään mitään..."
Vaikka Aijuliina käyttäytyikin sarkastisesti, hän ei voinut mitään sille, että hän itki koko keskustelun ajan.
   Viikko Aijuliinan onnettomuuden jälkeen Kiira sai lopulta urkittua selville, mikä Aijuliinalla oli kun häntä ei näkynyt missään, ja niin Kiira sitten ilmestyi Aijuliinan huoneen ovelle eikä meinannut lähteä kulumallakaan. "Haah, vähänkö hölmöö! Sun pitäis ilmoittautua Talent showhin, sun ikuinen sähläämises on selvästi ainutlaatuinen kyky!" Kiira nauroi, ja Aijuliina olisi varmaan lyönyt häntä jos olisi voinut.
   Kun Kiira oli lähtenyt huoneesta, Aijuliina vääntäytyi varovaisesti seisomaan. Vaati valtavan ponnistuksen edes pysyä pystyssä. Aijuliina otti askelen, korjahti ja meinasi kaatua. Häntä huimasi. Hän astui uudestaan, kompastui varpaisiinsa ja kaatui-
   Hän heräsi taas omassa sängyssään. Miten hän oli siihen päätynyt? Hän käänsi kylkeä. "Riku? Mitä vitsiä tapahtui?"
"Sinun pitäisi tietää", susi vastasi synkästi.
"Tietää mitä?"
"Sinä pyörryit, idiootti! Et sinä saa lähteä tuosta vain kävelemään!" Riku oli todella vihainen. Aijuliina säpsähti.
"Mitä sellasta mä tein että sun pitäis suuttua?" Aijuliina kysyi hieman nyreänä.
"Idiootti! Minä olin huolestunut sinusta! Minä löysin sinut makaamasta keskellä lattiaa taju kankaalla ja sinä kysyt, miksi minä olen vihainen!"
Aijuliina oli hiljaa. Oliko Riku niin huolissaan hänestä? Hänhän oli aivan kunnossa, voimat vain olivat lopussa. Ei hän itse ollut lainkaan huolissaan.
"Mitä huolehdittavaa tässä on?"
Riku murahti vihaisesti. "Olisit sinäkin huolissasi jos löytäisit yhden parhaista ystävistäsi makaamassa tajuttomana jossain!"
Aijuliina avasi suunsa hämmästyneenä, mutta sulki sen sitten, sillä hän ei tiennyt mitä sanoa. "Sori, Riku..." Aijuliina sanoi. Häntä alkoi taas melkein itkettää.
Äkkiä Kata avasi oven ja ryntäsi huoneeseen. "No niin, sinä idioottiko olit kuljeskellut ympäriinsä?"
"No jos kaks askelta on kuljeskelua..."
"Idiootti!" Kata sanoi vihaisesti ja läppäisi Aijuliinaa poskelle. "Minä sidon sinut sänkyysi kiinni!"
"Etkä sido!"
"En niin, mutta estän sinua kävelemästä enää." Kata keräsi taikuuttaan ja teki sitten äkkiä loitsun- Ja Aijuliina huomasi, ettei pystynyt enää liikuttamaan kumpaakaan jalkaansa.
"Siinä se! Äläkä valita, se on oma vikasi." Kata lähti huoneesta yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.
Aijuliina ja Riku olivat pitkään hiljaa.
"Ihan oikein sinulle", Riku sanoi. "Olet sellainen idiootti."
"Lopetaaaa...."
"Sinä olet älyttömän herkkä. Neljätoistavuotiaan pitäisi jo olla tyynempi."
"Lopeta!"
Kuten arvata saattaa, Riku ei lopettanut ihan heti.
   Kuukauden päästä kävi ilmi, etteivät Aijuliinan voimat olleet vielä palautuneet tarpeeksi. Hänen täytyi kestää vielä viikko Rikun naljailua vastaamatta takaisin. Mutta tämän jälkeen hän oppi erittäin taitavaksi taikuuden turhan kulutuksen välttämisessä.