Ensin Kata onnitteli Kiiraa ja Taroa heidän yhteistyönsä alusta ja käski heidät Kiiralle annettuun metsäkeskuksen huoneeseen. Sitten hän kääntyi Aijuliinan ja Rikun puoleen. "Rikulla ei ole pantaa", hän sanoi Aijuliinalle painostavan kuuloisesti.
"Öh."
"Miksei Rikulla ole pantaa?" Kata kysyi ankarasti.
"Ö-öh, tota."
"Riku, miksei Aijuliina ole laittanut sinulle pantaa?"
"Katsos hänellä oli vain yksi panta. Ja nyt..."
"Hukkasiko hän pannan, vai mikä siinä nyt mättää? Selitä kunnolla äläkä elvistele."
   "Okei, mulle riitti. Mä lähden kotiin tällä sekunnilla vaikka kävellen. Pidä kuonos kii, Riku", Aijuliina äsähti. Hän lähti kävelemään tielle päin välittämättä siitä että kotiin oli ainakin tuhat kilometriä matkaa. Hän ei halunnut nähdä Katan reaktiota tietoon että Rikulla ei ollut kaulapantaa koska se oli laittanut sellaisen hänelle. Hän ei halunnut tietää mitä Saana, Tapio ja Kimi ajattelisivat hänestä. Hän oli saanut tarpeekseen koko Ookameista. Pahuksen Riku! Sen olisi pitänyt olla hänen sutensa eikä hänen sen ihminen. Pahuksen pahuksen pahuksen-
   "Stop! Jää juuri siihen, tai!" Riku huusi.
   Aijuliina tiesi tarkalleen mitä Riku aikoi tehdä, jos hän ei pysähtyisi. Rikun tarvitsi sanoa vain "paikka!" niin hän tottelisi. Pahuksen koirankomentoloitsu! Aijuliinalla oli ehdoton mielipide pantojen täyttämisestä loitsuilla. Niin ei pitäisi tehdä. Aijuliina pysähtyi ja Riku juoksi hänet kiinni. "Älä karkaa, typerys", se sanoi.
   Kata käveli heidän luokseen. "Miksi yritit juosta karkuun? Ja tarkalleen mitä Riku olisi voinut tehdä jos et olisi pysähtynyt?"
"Sanoinhan etten alkaisi ihmisen alaiseksi!" Riku virnisti omahyväisesti.
"Minusta tuli Aajan pomo. Ei ihan niin kuin te ihmiset suunnittelitte!"
Aijuliina ei katsonut Kataa. Hän ei halunnut nähdä tämän ilmettä.
   Kata riuhtaisi pois Aijuliinan kaulassaan pitämän huivin ja näki pannan. Hän purskahti nauruun. "Vai että ihminen ottaa suden pomokseen. Tämä onkin ensimmäinen kerta", hän totesi. Aijuliina huomasi ettei Kata oikeastaan ollut se nainen jota oli esittänyt. Nyt kun häntä katsoi tarkemmin hän oli oikeastaan vain kahdeksantoista, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. "Mm", Aijuliina sanoi. Hänestä asiassa ei ollut mitään nauramista.
"Miten Riku sai sinut?" Kata kysyi.
"Se pahuksen susi kiristi mua!"
"Metsän paha piiritti meidät metsästysretkellä. Lupasin ajaa sen pois jos Aaja alkaisi alaisekseni", Riku täydensi itsetyytyväisyyttä tihkuen.
"Joten komentoloitsu toimii Aajaan?" Kata kysyi. Rikun keksimä lempinimi taisi olla melkoisen tarttuva. Lähes kaikki kutsuivat Aijuliinaa jo Aajaksi. Ei sillä että se häntä olisi kovasti haitannut, mutta oudolta se tuntui.
"Joo, älä testaa", Aijuliina sanoi nopeasti. Hän ei halunnut antaa tassua enää yhtään kertaa sinä päivänä.
   Niin sitten alkoi Rikun ja Aijuliinan koulutus. Aijuliinan tilanne huvitti suunnattomasti etenkin Kimiä ja Tapiota, mitään suurempaa huvia ei ollut kuin saada hänet istumaan ja antamaan tassua. Onneksi Riku auttoi Aijuliinan pois pahimmista pinteistä kunnon murinalla. Se sai ihmeesti pojat lopettamaan hölmöilyn. Kerran Aijuliina puri Kimiä käteen kun tämä sai hänet istumaan kuraiseen maahan. "Sähän oot hyvää vauhtia muuttumassa sudeksi itekkin", Tapio totesi.
   Heidän koulutukseensa kuului perusselviytymistaidoiksi kutsuttuja asioita nuotion tekemisestä miekkailuun sekä taikuuden käyttöä. Taikuus oli heille luontaista, juuri sen takia he olivat Ookameihin päätyneetkin. Uusien susimestareiden arvonta ei nimittäin ollut suinkaan sattumanvarainen. Todellisuudessa se hoidettiin taikuuden avulla. Taikuus valitsi ne, joilla oli taipumuksia hommaan. Aijuliina ihmetteli, mitä taipumuksia hänellä oli tähän. Hänhän oli joutunut suden alaiseksi! Olikohan taikuus nähnyt senkin hänet valitessaan? Toisaalta taikuuden käyttö kyllä sujui hyvin häneltä ja tuntui luonnolliselta. Hän oli oppinut jo muutaman helpon suojaloitsun ja kymmenen helpointa taisteluloitsua.
   Eräänä päivänä he sitten lähtivät ensimmäiselle tosielämän harjoitukselleen. Heidät lähetettiin erääseen melko turvalliseen toisessa maailmassa sijaitsevaan metsään tuhoamaan pahoja pikkuotuksia joita siellä liikuskeli.
   Metsä oli todella kaunis. Siellä kasvoi suuria tammia, joiden lehtien välistä valo siivilöityi ja sai kaiken näyttämään hiukan hämärältä ja salaperäiseltä. He ilmestyivät sinne keskelle suurta aukiota ja päättivät hajaantua. He kaikki jättivät aukiolle toisen paikannuskivistään, kahdesta kivenpalasesta joissa oli loitsu jonka avulla saattoi suunnistaa toisen kivenpalasen luo  suorinta reittiä vaikka maapallon toiselta puolelta. He sopivat tapaavansa aukiolla auringonlaskun aikaan ja lähtevänsä sitten yhdessä takaisin metsäkeskukselle.
   Aijuliina ja Riku tuhosivat paljon pikkuotuksia. Heidän taistellessaan Riku huuteli Aijuliinalle käskyjä ja taisteluohjeita ja Aijuliina teki käskyjen mukaan. Häntä vähän epäilytti oliko hänen kaulapannallaan jotain tekemistä sen kanssa miten tarkasti hän noudatti Rikun käskyjä, mutta ei alkanut nipottaa siitä keskellä taistelua. Rikun neuvot kun olivat melko hyviä.
   Noin viisi tuntia harhailtuaan he saapuivat pienelle talolle keskellä metsää. Aijuliina oli ihmeissään. Kuka nyt haluaisi asua täällä keskellä ei mitään? Varovasti he lähtivät kiertämään taloa.
   Toisella puolella taloa kasvoi omenapuu. Omenapuun jälkeen tuli aita, sen takana oli toinen omenapuu ja toisen omenapuun takana oli talo. Kun Riku ja Aijuliina lähestyivät omenapuuta heidän takanaan olevan talon ovi rämähti auki. "Älkää varastako minun omanoitani!" joku huusi. Huutaja oli rastatukkainen noin kymmenenvuotias pikkupoika. "Ei me me aiottukaan varastaa omenoita, ole ihan rauhassa", Aijuliina sanoi. "Me ollaan vaan ohikulkumatkalla."
"Miksi te sitten tulitte minun pihaani?" pikkupoika kysyi kiukkuisena. "Keitä te edes olette?"
"Mä oon- mä kuulun Ookameihin", Aijuliina sanoi. Hän oli ollut vähällä sanoa olevansa susimestari, mikä olisi ollut valehtelemista ja sitä paitsi Riku olisi suuttunut siitä.
"Ookameihin? No jaa, saatathan sinä vaikka kuuluakin. Tuo on siis sinun sutesi? Saanko silittää?" pikkupoika sanoi yhtenä ryöppynä ja yritti koskea Rikun turkkia. Riku murahti. "Erehdys, pikkuinen! Minä olen meistä kahdesta pomo. Eikä minua saa silittää."
   "Minä luulin että ihmiset ovat susien pomoja", pikkupoika sanoi kummastuneena.
"Yleensä", Riku kiirehti selittämään. "Mutta tämä on erikoistapaus. Katsos minä olen meistä kahdesta älykkäämpi, joten-"
"Ei oo totta! Toi susi puhuu iha mitä sattuu", Aijuliina sanoi pojalle. "Mutta, joka tapauksessa, Riku on mun pomo. Mun nimi on Aijuliina."
"Minun nimeni on Daniel", poika sanoi. "Minä kasvatan omenoita."
"Jaaha. Kiva tavata, Daniel."
   Äkkiä vastapäätä olevan mökin ovi lämähti auki ja ulos astui täsmälleen Danielin näköinen poika. Hän käveli aidan sillä puolella olevan omenapuun luokse ja alkoi kerätä pudokkaita. Kun hän tuli kerätessään aidan vierelle hän nosti katseensa. "Tule tänne ja anna sinun puolellesi pudonneet omenat takaisin, varas! Ne ovat minun puustani!" hän huusi Danielille. Daniel suuttui. "Itse sinä varastat minun omenoitani!" hän karjui ja juoksi aidalle. "Katso nyt! Niitä on pudonnut minun puustani sinun puolellesi! Tunnen omenoissani olevan merkin missä tahansa!"
    Pojat jatkoivat sanailua ja Aijuliina siirtyi lähemmäs. "Mikä merkki?" hän kysyi.
"Häh?" pojat sanoivat täsmälleen samaan aikaan.
"Mikä merkki nois omenoissa on? Mä en oo koskaan kuullut että omenoissa olis jotain merkkejä." Aijuliina sanoi.
"Minun sukuni merkki", Daniel sanoi. Hän poimi käteensä maasta omenan ja näytti sitä Aijuliinalle. Siinä oli kahdeksikon muotoinen valkoinen kuvio.
"Hän huijaa sinua", toinen poika sanoi. "Se on minun omenani! Katso, tässä, sehän on minun merkkini!" Hän näytti Aijuliinalle omalta puoleltaan aitaa poimimansa omenan. Siinä oli täsmälleen samanlainen kahdeksikko kuin Danielin omenoissa.
"Minä en luota tuohon lurjukseen", Daniel sanoi. "Hän näyttää vain minun omenaani joka on pudonnut hänen puolelleen."
"Mä tiedän, miten sä voit varmistaa asian", Aijuliina sanoi. "Hei, öö, mikäs sun nimi on?" hän huikkasi pojalle aidan toisella puolella.
"Leinad."
"Leinad, anna mun poimia yksi omena sinun puusta."
Leinad katsoi Aijuliinaa kummastuneena mutta nyökkäsi. Aijuliina poimi yhden omenan Leinadin puusta ja sitten yhden Danielin puusta. Sitten hän laittoi omenat vierekkäin käsiinsä niin että merkit näkyivät. Molemmissa oli täsmälleen samanlainen merkki.
"Ne on samanlaisia", hän sanoi. "Kumpikaan teistä ei oo huijannu. Teillä vaan on samanlaisia omenia."
Pojat tuijottivat omenia ihmeissään, aivan kuin ne voisivat minä hetkenä hyvänsä kadota savupilveen. "Llluulenpa, että olin hiukan väärässä", Daniel sanoi. "Sama täällä", Leinad totesi. Pojat kättelivät totisina ja Aijuliina purskahti nauruun. "Ei teidän tarvii olla noin vakavia", hän nauroi. "Oikeesti."
"Eii vai?" pojat sanoivat ilkikurisen kuuloisesti yhteen ääneen. Sitten Leinad hyppäsi aidan yli.
"Minä olen kuullut, että tuollainen sinulla kaulassasi oleva kaulapanta saa sudet tottelemaan koirienkäskyjä", Daniel sanoi Aijuliinalle virnistäen.
"Toimiiko sinun omasi samalla tavalla?" Leinad kysyi. "Siinä näyttäisi olevan taikuutta."
"Eiiih", Aijuliina huokaisi.
"Istu!" pojat kajauttivat yhteen ääneen. Aijuliina rojahti maahan. Pojat nauroivat innoissaan.
"Anna tassu!!"
"Leiki kuollutta!!"
"Maahan!!"
"ISTU!!"
"ANTAKAA OLLA JO!!!"
"Mutta sinähän juuri sanoit, ettei meidän tarvitsisi ottaa asioita niin vakavasti", Daniel tai Leinad sanoi. Aijuliina ei ollut aivan varma, kumpi heistä se oli.
"Aargh."
"Anna tassu!"
   Kun tätä oli jatkunut noin viisi minuuttia, Riku pelasti lopulta Aijuliinan. "Meidän täytyy mennä jo", hän sanoi. "Joo! Just niin! Kauhee kiire! Moi moi!" Aijuliina tarttui tilaisuuteen ja nousi pystyyn. "Eiköhän toi Aijuliina tule toistekin leikkimään teidän kanssa", Riku sanoi. Aijuliina oli eri mieltä, mutta ei jaksanut korjata Rikun väitettä. Hän heilautti kättään Danielille ja Leinadille ja lähti kävelemään. Pian kaksi taloa, kaksi omenapuuta ja kaksi poikaa jäivät taakse. Riku juoksi hänet kiinni.
   "Näytät väsyneeltä", se huomautti. "Mä olen", Aijuliina vastasi. Riku huokaisi raskaasti. "Hyvä on", se sanoi. "Minä olen melko suurikokoinen susi ja sinä olet melko pieni ikäiseksesi ihmiseksi. Jaksan varmaan kantaa sinut aukiolle asti."
"Oikeestiko?" Aijuliina kysyi väsyneesti. Hän olisi tuskin uskonut korviaan jos olisi ollut pirteämpi, mutta nyt hän ei jaksanut yllättyä.
"Nouse kyytiin, että pääsemme joskus perillekin", Riku sanoi.
"Okei."
He lähtivät matkaan. Aijuliina oli vähällä nukahtaa Rikun selkään.
"Riku?" Aijuleena mumisi.
"No mitä."
"Kiitos kyydistä."
"No eipä kestä."