Oli kaunis, syksyinen päivä Ammarien kuningassuvun hallitsemassa maassa. Puut olivat keltaisia, oransseja, punaisia ja ruskeita, ruoho yhä vihreää, ja taivas oli puhtaan sininen ja sillä oli muutamia harmahtavia pilviä kuin muistuttamassa, ettei enää sentään ollut kesä. Erään naapurimaahan vievän tien varressa sijaitsevan lammen rannalla näkyi liikettä. Rannalle kiipesi prinssi Talmai, jolla oli ollut erittäin huono päivä tänään.
   Hän oli ollut palaamassa vierailulta viereisestä Mitchell-kuningassuvun hallitsemasta maasta, minne hänen isänsä oli hänet lähettänyt mukamas ystävälliselle vierailulle. Pah. Kyllä hän tiesi, mitä kuninkaalla oli mielessä; nuorin poika piti saada pois jaloista, eli toisin sanoen naimisiin ja turvallisesti hallitsemaan omaa pientä maa-aluettaan. Vaikka Talmai miten sanoi, että hän oli vasta kuusitoista, että ei vielä ollut kiirettä, ja että ehkä hän ei haluaisi ollenkaan mennä naimisiin.. Ei isä kuunnellut, sulki vain korvansa aina kun kuopus avasi suunsa. Koska Talmai oli nuorin kahdestatoista pojasta (kuningas oli aina toivonut, että ehkä hän seuraavalla kerralla saisi tytön), hänen isältään sujui avioliittojen järjestäminen jo rutiinilla, ja samalla hän sai kätevästi kahmittua viereisiltä mailta lisää alueita. Ei sillä että kuningas Aarni olisi harkinnutkaan hallitsevansa alueitaan, mitä nyt keräsi satunnaisesti lisää veroja kun rahat alkoivat palatsista loppua, ja teloitti silloin tällöin rikollisia ansaitakseen kansan suosion takaisin. No, joka tapauksessa, Talmai oli käyttäytynyt mahdollisimman epämiellyttävästi niin, ettei se ollut vielä epäkohteliasta, ja mahdollisimman paljon niin, että sen huomasi vain prinsessa. Se oli aika varma keino saada prinsessaparat itkemään isilleen, etteivät he halunneet naida tuota miestä, ja yleensä kuninkaat rakastivat tyttäriään sen verran, että Talmai pääsi pois maasta naimattomana. 
   Mitchellien prinsessa ei kumminkaan ollut ollenkaan pelännyt häntä, vaan taisi lähinnä pitää outoa poikaa huvittavana, ja pako oli ollut aika täpärällä. Hänen oli ollut pakko 'vahingossa' pudottaa keittokulhonsa ja kiroilla kuninkaan kuullen, että hänet olisi päästetty kotimatkalle pyydellen anteeksi sitä, miten hänet oli pantu viipymään, kun hänellä oli varmaan paljon tekemistä toisaalla...
   Ja kotimatkalla, kun hän oli ajatuksissaan jo onnitellut itseään uusimmasta paostaan, joku oli käynyt vaunujen kimppuun sivulta päin, ajanut palvelijat ja ajajan pois, ja tyrkännyt Talmain lampeen. Hyökkääjä, Talmai totesi mietteliäänä, taisi olla noita. Ainakin päätellen siitä, että hän oli äkkiä muuttunut hyvin pieneksi ja vihreäksi. Ja limaiseksi.
"No, nyt en varmastikaan joudu naimaan minkään maan prinsessaa, enkä varmaan ketään muutakaan", hän sanoi ääneen.
   Talmai oli muuttunut sammakoksi.
Itse asiassa, hän mietti, tämä on aika kiinnostavaa. Maailma näytti todella isolta, ja värit kirkkaammilta. Hän pystyi näkemään maahan pudonneiden, rusehtavien lehtien yksityiskohdat uskomattoman tarkasti, eikä hän ollut koskaan ennen huomannut, miten kauniita ne itse asiassa olivat, lehdet. Ja hänen kehonsa oli aivan erilainen kuin ennen, matala ja litteä, nelijalkainen. Sammakon kieli oli uskomaton pitkä. Jotenkin hänestä tuntui, että hänen makuaistinsakin oli muuttunut kokonaan, mutta sitä hän päätti olla testaamatta, jos sen suinkin voisi välttää.
   Se, miten Talmai saattoi pysyä näin tyynenä, oli hyvin yksinkertaista; tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun hänelle sattui jotain ikävää taikuuden kanssa. Hänet oli kirottu, ja kaikenlaisia taikuuteen liittyviä onnettomuuksia sattui hänelle kaiken aikaa. Ammarien suvun yllä oli näet vanha taika, jonka ehdot maan ensimmäinen kuningas oli kehittänyt; Ammarien suku ei ikinä väistyisi kruunusta, mutta vastineeksi jokaisen kuningasperheen kuopus olisi kirottu niin, että epäonni taikuuden kanssa seuraisi häntä kaikkialle. Eli Talmainkin perhe tavallaan osti rikkaan elämäntyylinsä nuorimman poikansa huonolla tuurilla, joskaan he eivät tarkoittaneet sitä pahalla. Kulloinenkin kuningas oli ainoa, joka olisi voinut purkaa kirouksen, mutta yksikään heistä ei ollut vielä tehnyt sitä. Oikeastaan ainoa mahdollisuus kirouksen purkautumiseksi oli, että kaikki muut sisarukset kuin nuorin olisivat tyttöjä, sillä heistä ei voinut tulla hallitsijoita. Joten joku hieman myöhempi kuningas oli lisännyt soppaan sen, että sukuun syntyisi tyttöjä äärimmäisen harvoin, vaihtokaupassa siitä, että kuopus tulisi aina näyttämään erilaiselta kuin perheensä. Niin taikuus nimittäin toimi, piti tehdä vaihtokauppoja. Ja niin Talmai oli saanut tummat hiukset ja ihon, ja lyhyytensä. Perheestä maalatussa taulussa hän näytti aivan korkean, kultaisen heinän sekaan eksyneeltä metsänpeikolta.
   Talmain miettiessä tietä pitkin olivat lähestyneet uudet  vaunut, tällä kertaa Mitchellien perheelle kuuluvat, ja vaunuista ulos hyppäävät palvelijat ja sotilaat keskeyttivät hänen mietteensä. Hänen palvelijansa olivat ilmeisesti palanneet hevosten selässä Mitchellien linnaan kertomaan, että vaunujen kimppuun oli käyty. Hyvä, tarkemmin ajatellen hän menisi paljon mieluummin takaisin isän kiusattavaksi kuin tutkisi, millainen makuaisti sammakoilla on. Kun yksi sotilaista tuli lähelle pensasta jonka alla Talmai kyykisteli, hän hyppäsi esiin ja  yritti huutaa "hoi", mutta hän sai huomata jonkin voiman estävän ääntä tulemasta ulos, ja saman tien putoavansa lampeen saman voiman tönäisemänä.
   Hetken ajan poika oli kamalan peloissaan, sillä ihmishahmossaan hän ei osannut uida. Sitten hän muisti ettei ollutkaan enää ihminen, ja pulikoi sammakkopotkuilla nopeasti rantaan.
Jaa, sen verran vaikeampi kirous tällä kertaa, hän totesi. Sellainen, minkä alaisena oleva henkilö ei voi ilmaista olevansa kirottu, eikä kertoa kuka todella on. Ajatella, että joku noita viitsi nähdä niin paljon vaivaa pienen kuningaskunnan nuorimman prinssin kiroamiseksi. Kaipa se kuului näiden toimenkuvaan. Mutta silti, Talmai ei ollut varma mitä tekisi. Hänen vatsansa oli alkanut tuntua hieman tyhjältä, ja hän halusi edelleen pitää kiinni päätöksestään olla testaamatta sammakoiden ruokailutottumuksia. Pitää varmaan ainakin yrittää salamatkustajaksi vaunuihin, etten jää lammen rannalle ruikuttamaan.
   Kun hän nousi lammesta hypähdelläkseen vaivihkaa vaunujen luo, rannalla näkyi tuttu hahmo; Mitchellien prinsessa Kaela. Toisin kuin sotilaansa, tämä seisoi aivan paikallaan ja tarkkaili ympäristöään sentti sentiltä, vain silmät liikkuen. Talmai jähmettyi paikalleen; hän ei halunnut prinsessan löytävän itseään, itse asiassa lähes kuka tahansa muu kuin tämä kävisi. Ainoastaan pojan perhe tiesi hänen kirouksestaan, ja hän olisi mielellään pitänyt asiat sillä tolalla. Sitä paitsi kaikkein huonoin salaisuuden kuulijaksi olisi juuri kaikesta kiinnostunut Kaela Mitchell. Tämä olisi epäilemättä ruvennut kyselemään kaikenlaista taian luonteesta, asioita, joita Talmai ei ollut koskaan vaivautunut ajattelemaan, eikä halunnutkaan ajatella. Prinsessa oli esimerkiksi kerran kysynyt mietteliäänä, miksi juuri he olivat syntyneet kuninkaalliseen sukuun, eivätkä köyhiin perheisiin; olivatko he ansainneet sen jotenkin tai oliko se rangaistus. Pah. He olivat syntyneet ja kasvaneet, mitä kummempaa miettimistä siinä oli? Talmai alkoi hiljalleen liukua taaksepäin kohti lampea, aikoen uida toiselle rannalle, kun Kaela huomasi hänet.
   Ennen kuin sammakkopoika ehti koskettaakaan vettä, prinsessa syöksähti hänen kimppuunsa ja nappasi hänet valtavan tuntuiseen käteensä. Talmai säikähti niin pahasti, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan, mutta saatuaan äänensä takaisin hän ärähti kiukkuisesti:
"Mitä sinä oikein teet? Päästä irti! Mitä järkeä on joidenkin sammakoiden pyydystämisessä?!"
"Jaa'a, etpä sinä ainakaan taida olla ihan mikä tahansa sammakko", tyttö totesi sarkastiseen sävyyn. "Kuule, tuliko mieleesi että jos olisit pysynyt hiljaa, olisin voinut luulla sinua aivan tavalliseksi sammakoksi?"
   Talmai oli puhunut ennen kuin sai ajatuksenpäästä kiinni, ja nytkös häntä ärsytti kun siitä vielä huomauteltiin. Hän pysyi kiukkuisesti hiljaa, kun prinsessa lähti kävelemään kohti vaunujaan. Pojan hämmästykseksi tämä ei kävellytkään suoraan sisään, vaan piilotteli puskissa ja kiipesi katolle painuen matalaksi kun kukaan ei katsonut.
"Karkasitko linnastasi, prinsessa?" Talmai kysyi hieman sarkastisesti, mutta vain niin vähän että Kaela voisi jättää sen huomaamatta, jos haluaisi. Sitten hän älysi, että tuskin edes tavallinen puhuva sammakko olisi tunnistanut viereisen kuningaskunnan prinsessaa. Tyttö sanoi kumminkin ilmeenkään värähtämättä:
"Karkasitko sinä isäsi käskyiltä, sammakkoprinssi?"
Talmai meinasi tukehtua ylipitkään kieleensä.
"Miten..?!"
"Noita hyökkää vaunujen kimppuun, ja kun paikkaa tullaan tutkimaan, kadonnutta kuninkaanpoikaa ei löydy. Jos nyt kumminkin sattuu löytymään puhuva sammakko, niin kuinka moni on niin tyhmä ettei laske 1+1+1? Se, saadaanko siitä sitten kolme vai satayksitoista on taas aivan toinen asia."
Talmai tunsi itsensä noloksi tuon kuvauksen jälkeen. Aivan kuin hän olisi ollut joku avuton... ..avuton... äh! Hän oli sentään mies, ei häntä olisi tarvinnut tulla etsimään, hän olisi selvinnyt itsekseenkin.
"Jos kerran sinä olet yksi niistä älykkäistä, jotka saavat satayksitoista ja ratkaisevat ongelman, niin sanopa miten tämä kirous puretaan, ennen kuin tulen niin nälkäiseksi että joudun kokeilemaan sammakoiden ruokailutottumuksia", poika sanoi mököttäen.
"Voit hyvinkin joutua, jos luotat minun tietämykseeni. Prinsessana on hyvin vaikea saada käsiinsä taikuuteen liittyviä kirjoja, se kun ei ole yksi niistä asioista jotka minun oletetaan tuntevan."
   Nyt sotilaat näyttivät saaneen tarpeeksensa etsimisestä. He kerääntyivät vaunujen luo hieroen yhteen käsiään viilenevän syksyn illassa, keskustelivat hetken hiljaa ja päätyivät siihen, että olisi parempi tulla huomenna uudestaan, kun jotain näkisikin. Talmaita huolestutti se, että häntä luultiin kadonneeksi, mutta hän ei voinut asialle mitään; taika esti häntä kertomasta kuka oikeasti oli, eikä Kaela vaikuttanut kovin halukkaalta paljastamaan karanneensa linnasta. Ja sitä paitsi Talmaita nolotti, nolotti niin kamalasti se, ettei hän ollut voinut mitään noidan voimille. Jotenkin hän tunsi itsensä heikoksi vaikka olikin harvinaisen hyvä miekkailemaan, ja voitti siinä kuusi isoveljistäänkin. Se, mikä häntä yleensä vainosi, oli taikuus eikä suinkaan miekkamiehet, ja sitä vastaan hänelle ei oltu opetettu mitään, olisihan kuningassuvun jäsenen ollut epäsopivaa osata taikuutta.
   Vaunut saapuivat linnaan, ja vauhdin hidastuessa prinsessa hyppäsi nopeasti alas katolta ja teeskenteli tulleensa etsijöitä vastaan. Sammakkopojan hän sujautti taskuunsa, missä tämä makasi epämukavasti kyljellään uskaltamatta liikkua. Kun Kaela oli kohteliaasti kysynyt sotilailta miten etsinnät sujuivat, ja teeskennellyt hieman yliampuvasti huolestunutta, hän luikahti sisään pienestä ovesta muurinkyljessä, pujahti seinävaatteen takaiseen salakäytävään, juoksi pientä ja pölyistä käytävää, hyppäsi ikkunasta toiseen käytävään ja pääsi näin huoneeseensa ainakin viisi minuuttia nopeammin kuin normaalia reittiä kulkien.
"No niin", hän sanoi ottaen Talmain ulos taskustaan, "Kerro nyt, mitä tapahtui."
   Talmai tunsi olonsa sangen heikoksi nälän ja jännityksen takia, ja se siitä vielä puuttui, että Kaela alkaisi kysellä kaikenlaista.
"Ei siinä paljon kertomista ole. Joku tönäisi kärryt kumoon sivulta päin, ja seuraavaksi huomaan kelluvani järvessä vaahteranlehden kokoisena."
"Etkö nähnyt hyökkääjää? Pakostihan sinä lensit tai vierit ainakin kymmenisen metriä vaunuilta lampeen! Etkö todellakaan huomannut mitään?"
"Olin ajatuksissani", Talmai murahti.
"Hm." Prinsessa mietti hetken. "Huomasitko ympäristössä mitään erikoista toivuttuasi kamalasta järkytyksestäsi menetettyäsi kauniit kasvosi?"
Talmai katsoi tyttöön kiukustuneena, mutta näki tämän vain pilailevan ja ymmärtävän, ettei muodonmuutos ollut prinssiä pahemmin hätkäyttänyt.
"Enpä usko. Ei siellä tapahtunut mitään enää siinä vaiheessa kun sain kömmittyä ylös lammesta."
"Outoa. Koska taikuudelle pitää antaa jotain vastalahjaksi että taiat toimisivat, noita tai taikuudenkäyttäjä joutuu yleensä muuttumaan itsekin joksikin muuttaessaan toisia. Minneköhän se noita sitten meni?"
"Hmm, olisihan hän kai voinut muuttua niin pieneksikin ettei häntä olisi huomattu, ja jopa lähteä salamatkustajana jonkun palvelijoista mukaan."
"Totta. Taidanpa pyytää heitä tarkastamaan vaatteensa ja tavaransa tarkasti minkä tahansa otusten varalta", Kaela sanoi ja säntäsi pois huoneesta. Hän pysyi poissa kymmenisen minuuttia, joiden aikana Talmain itsesääli ehti kasvaa huolestuttaviin lukemiin, ja palatessaan hän näytti pettyneeltä.
"Eivät he löytäneet mitään. Noita taisi päästä pakoon. Pitää yrittää tutkia taikaa muin keinoin. Hetki vain", prinsessa sanoi epäprinsessamaisen kiireisesti ja puuhakkaasti. Hän meni kirjahyllynsä luo, kurotti normaalien käytösoppaiden ja kuvakirjojen taakse, ja veti sieltä aika vanhan ja pölyisen näköisen kirjan, jonka kannessa luki: "Taikuutta aloittelijoille ja idiooteille".
"Tuolla kirjalla on hyvä elämänasenne", Talmai totesi virnistäen omituisella sammakonsuullaan.
"Miten sen nyt ottaa", Kaela irvisti. "Luulenpa ettet sinä ymmärtäisi mitään mitä siinä sanotaan, se on aika vanha ja rönsyilevä. Nimi on luultavasti vitsi."
"Miten niin en ymmärtäisi?!" prinssi suuttui. "Olen minä opiskellut paljonkin, ja lukenut vanhoja kirjoja, ei minun olisi annettu olla opiskelematta vaikka olisinkin halunnu lopettaa."
"Ei uskoisi siitä miettimisen määrästä mitä se on sinussa aiheuttanut. Tai sen olemattomuudesta. Myönnetään, olet kiinnostavampi kuin useimmat prinssit, kun et vain yritä mielistellä ketä tahansa ketä isäsi sinun käskee miellyttää, mutta odotin kyllä sinulta enemmän kuin pelkkää sokeaa vastaanpyristelyä."
"Kuule...!"
"Hiljaa, minä yritän keskittyä." Kaela oli laittanut kätensä kirjan kannelle ja sulkenut silmänsä. Talmai tuijotti tyttöä julmasti; mitä tämä nyt taas yritti tehdä? Hänen katsoessaan kirjan reunat kumminkin alkoivat hehkua oudosti, ja hän ymmärsi erittäin myöhään, että prinsessa osasi oikeasti käyttää taikuutta. Valo valui reunoilta pois kohti sivuja, ja kerääntyi lopulta kultaamaan yhden niistä kirjan loppupuolella. Kaela aukaisi silmänsä ja hohde alkoi haihtua, mutta hän sai sitä ennen avattua kirjan oikeasta kohdasta.
"Tässä se on. Toisen ihmisen muodon muuttaminen. Hmmm..." tytön otsa rypistyi hänen lukiessaan vanhoja, koukeroisia kirjaimia. "Jos ymmärrän oikein, niin tässä sanotaan että toista ihmistä muuttaessa täytyy asettaa ehto, jonka toteutuessa muutettu voi palautua normaaliksi. Ja ehto pitäisi kertoa lumotulle, se on osa loitsua. Yritä ajatella kirousta joka muutti sinut sammakoksi, ehkä se paljastaa jotain." hän katsoi Talmaita odottavasti. Prinssi tunsi itsensä todella hölmöksi, mutta sulki kumminkin silmänsä ja keskittyi ajattelemaan kirousta. Hämmästyksekseen hän näki heti, miten se toimi, ja että sen tekijä oli jossain kaukana linnun hahmossa, ja että purkaakseen kirouksen hänen pitäisi... Pitäisi...?!!!
"No?" Kaela kysyi uteliaasti. Talmai puisti päätään, ja tiesi että jos hän olisi ollut ihmishahmossaan, hänen naamansa olisi ollut nyt tummanpunainen. Hän katsoi alas, kun tyttö jatkoi: "Hei, saitko sinä mitään selville?"
Sammakko ynähti myöntävästi.
"No, mitä?" Huoli alkoi näkyä kiinnostuksen lomassa prinsessan naamalla.
Talmai katsoi muualle. Ei hän voisi sitä sanoa.
"Haloo? Haluatko sinä purkaa sen kirouksen vai et?"
Kun poika ei vieläkään vastannut, Kaela totesi:
"Sammakot syövät hyönteisiä ja matoja."
"Perhana! Kirous purkautuu jos joku suutelee minua! Pysyn sammakkona koko lopun ikääni!"
Hetken oli aivan hiljaista.
   "Miksi niin? Varmasti kuka tahansa suostuu tekemään sen, jos tilanne selitetään kunnolla. Olisi paljon vaikeampaa, jos sinun pitäisi esimerkiksi tappaa lohikäärme tai kulkea tuhat kilometriä. Minäkin voisin ihan hyvin auttaa."
"Ai jaa. Kiitos ystävällisyydestä, mutta tuliko mieleesi että kenties minä en halua suudella ketään?"
"Oletko täysi idiootti? Mieluumminko vietät koko elämäsi sammakkona? Tiedoksesi, että sammakot elävät lyhyemmän aikaa kuin ihmiset. Paljon lyhyemmän."
Sitä Talmai ei ollut tullut ajatelleeksi. Ei hän halunnut kuolla nuorena. Mutta suuteleminen...!
"Tiedätkö... Minulla on vähän sellainen juttu, kun..." hän epäröi.
"Niin?"
"Minä en ole koskaan halunnut. Tehdä mitään sellaista. Suudella tai mitään. En ikinä, en kenenkään kanssa. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kukaan haluaa. Sen takia minä en halua naimisiinkaan, kun minun odotettaisiin saavan lapsia. Enkä minä halua." Hän katsoi edelleen kivilattiaa. Hetkeen ei kuulunut muuta ääntä kuin suuren kaappikellon tikitys.
"Jaa. No, ymmärrän kyllä, jos kerran olet aseksuaali, mutta eikö sen pikemminkin pitäisi tehdä asioista helpompia? Sen, ettei se merkitsisi sinulle niin paljon."
"Olen mikä?"
"Aseksuaali. Siksi sanotaan sellaisia ihmisiä, joilla ei ole seksuaalisia haluja. Luin sen yhdestä niistä kirjoista, joita en olisi saanut lukea, ja itse asiassa siinä tapauksessa kielto oli ihan syystä. Siinä selitettiin paljon kaikenlaista pervoa."
"Sille on nimi ja määritelmäkin?"
"Kyllä, joskin sellainen nimi, jonka hyvin harva tietää. Useimmille ei tule mieleenkään, että aseksuaaleja saattaisi olla olemassa, ainakin mitä minä tiedän.
Joka tapauksessa, eikö ole vain helpompi suudella jotakuta kun se ei aiheuta mitään erityisempää reaktiota itselle?"
"Ei aiheuta reaktiota? Pelkkä sen ajatteleminen tuntuu epämiellyttävältä! Ja eikö se olisi vain kamalampaa sille jota suutelisin, tietää, ettei se merkitse minulle mitään?"
   "No haluatko sitten että minä teen sen? Minulle se olisi ainakin helpotus, ettei se merkitsisi mitään. Miehet voivat olla pelottavia tuollaisten asioiden suhteen, jos se merkitsee heille jotain. Kerran kun halasin serkkuani, luulin hetken, ettei hän päästäisi ollenkaan irti. Hänelle se selvästi merkitsi enemmän, ja se oli pelottavaa. Ei tosin sillä, että sitä tapahtuisi joka päivä tai joka vuosikaan."
"Ei... tuota, ei. Ei. Saanko ajatella sitä vielä?"
   Kaela huokaisi.
"Hyvä on. Kello on paljon, joten minä ainakin menen nukkumaan. Ole kiltti ja mene yöksi viereiseen huoneeseen, ovi on tuolla", hän osoitti nurkkaa. "Ai niin, minun pitää varmaan avata se sinulle."
Talmai hyppi kömpelösti oven luo. Huone sen takana oli pieni, siellä oli vain kirjoituspöytä, tuoli ja yksi ikkuna, ei edes ovea minnekään muualle. Mutta jaa, poika mietti, tuskin sammakot sängyissä nukkuivatkaan. Hän kävi kököttämään tuolin jalan viereen, ja tunsi olonsa ikäväksi. Hän oli yhä vain nälkäisempi ja väsyneempi, ja sitä paitsi hän ei tiennyt mitä tehdä. Hänellä täytyisi olla päätös seuraavaan aamuun mennessä, sillä paljon pidempään hän ei voisi olla syömättä, mutta...
Totta puhuen, jos hän nyt ikinä oli pitänyt kenestäkään tytöstä, niin se oli epäilemättä Kaela, eikä hänen tehnyt mieli suudella tätä tarkoittamatta sillä mitään. Ei sillä, ei hän suutelisi ollenkaan ketään, jos sen voisi välttää, mutta... Joka tapauksessa hänestä tuntui vielä inhottavammalta se, että he suutelisivat niin tyhjin tuntein, vaikka oikeastaan Talmai olisi halunnut puhua Kaelan kanssa tunteja ja tunteja kaikista mahdollisista asioista. Hänestä tuntui, että jos he suutelisivat, niin heidän välillään menisi jotain väärin, eikä puhuminen niin vapaasti enää onnistuisi.
   Outoa, hän mietti. Yleensä minä haluan päästä niin kauas prinsessoista kuin mahdollista, mutta Kaelaa minä haluan päästä vain lähemmäs. 
   Ja sitten hän punastui älytessään että taisi olla ihastunut tyttöön. Kun hän oli kerran ajatellut niin, hän ei voinut enää teeskennellä ettei se olisi totta; Kaela oli varmaan rehellisin ihminen, jonka hän oli tavannut, ja lisäksi todella mukava, vaikkei sitä välttämättä olisi huomannut tämän puheista. Olihan prinsessa tullut etsimään häntä kun oli kuullut hänen kadonneen, ja halusi auttaa kirouksen purkamisessa, vaikka joutuisikin suutelemaan sammakkoa. 
Voi hyvä ihme. Vielä eilen Talmai oli miettinyt, pystyisikö hän ikinä rakastamaan ketään, kun ei ollut tähän mennessä tuntenut mitään sellaista, ja nyt hän tavallaan toivoi ja tavallaan ei, ettei mitään tällaista olisi tapahtunut, ettei hän olisi ollenkaan lähtenyt Mitchellien kuningaskuntaan.
   Mutta nyt hän oli päättänyt. Unta oli vaikea saada, kun hän ei oikein tiennyt, missä asennossa sammakoiden oli tarkoitus nukkua, mutta lopulta hän vain vaipui uneen samassa asennossa mihin oli jäänyt tultuaan huoneeseen. Hän näki unta noidasta, joka tahtoi muuttaa hänet seksiriippuvaiseksi naistenmieheksi, ja heräsi keskellä yötä peloissaan, mutta nukahti pian uudestaan eikä muistanut mitään koko jutusta enää aamulla.

   Herätessään aamulla Talmai tunsi olonsa aina vain kamalammaksi. Hän ei ollut syönyt pitkään aikaan, mutta jotenkin hänestä tuntui, että se ei ollut syy tunteelle; hän oli kuullut ihmisten selvinneen hengissä ilman ruokaa jopa viisikymmentä päivää. Väsymyskään se ei kunnon yöunien jälkeen voinut olla. Mahdankohan minä olla tulossa sairaaksi? hän mietti. Eipä olisi ihmekään eilisen jälkeen.
   Prinssi katsoi ympärilleen ja näki, että huoneen ovi oli auki, vaikka Kaela oli sulkenut sen edellisenä iltana. Kaipa tämä oli sitten noussut ylös, hän päätteli ja hyppi ovelle puutunein jaloin.
Tyttö istui sängyllään lukien keskittyneesti Taikuutta aloittelijoille ja idiooteille. Kun Talmai tuli huoneeseen, tämä sulki kirjan huokaisten ja sanoi:
"Huomenta. Tarkistin vielä, löytyisikö kirjasta mitään muuta keinoa purkaa kirousta kuin ehdon toteuttaminen, mutta siinä ollaan erityisen tarkkoja selitettäessä, että muuta keinoa ei ole."
"...Huomenta." Talmai yritti keksiä jotain sanomista, mutta hänen ajatuksensa eivät toimineet oikein kunnolla. Se tunne, joka olisi merkinnyt punastumista ihmishahmossa, sekoitti hänen mietteitään yhdessä nälän ja huonon olon kanssa. Jos tämä jatkuisi, hän ei saisi puhuttua prinsessan kanssa kunnolla, vaikka seuraisikin päätöstään.
"No, saitko mitään päätettyä yön aikana?"
"Kyllä. En voi suudella sinua, se olisi epäreilua eikä kumpikaan pitäisi siitä. Tuota..." Hän epäröi hetken yrittäen saada ajatuksenpäästä kiinni, mutta jatkoi nopeasti kun Kaela avasi suunsa vastustaakseen. "Miten pitkään sammakot tarkalleen ottaen elävät?"
"Älä ole tyhmä! Nyt eläisit pisimmillään enää kaksikymmentä vuotta, ja sekin olisi äärimmäisen epätodennäköistä. Mitä epäreilua siinä olisi? Sinä vain pelkäät!"
Talmailla oli vaikeuksia ymmärtää mitä tyttö sanoi. Onko rakkaus näin huumaavaa? hän mietti. Tai itse asiassa se taisi olla se toinen huono olo, ja äkkiä hän älysi; sammakot tarvitsivat paljon enemmän vettä kuin ihmiset! Eikä hän ollut nähnytkään vettä sitten edellisen iltapäivän. Hänellä oli vaikeuksia saada lausetta kasaan. Huimasi.
"En pelkää. Kuule-"
"Enkä kuule. Älä ole tyhmä, et sinä voi sen takia heittää elämääsi pois että suuteleminen on sinusta inhottavaa!"
"Ei kun..." Nyt Kaelakin huomasi, että jotain oli pielessä. Pojan ääni kuulosti tukahtuneelta ja sairaalta.
"Mitä?"
Talmai ei enää saanut selvää tytön vastauksesta. Sanat pyörivät päässä outona pyörteenä, valkoisina mustalla pohjalla, häikäisevinä, ja ne jotenkin estivät häntä menettämästä tajuntaansa, vaikka hän olisi halunnut vain nukkua.
Kaela ei oikein osannut lukea sammakon asentoja, mutta nyt tämä näytti aivan kamalalta, ja hiljaisuus kuului outona. Hän nappasi tämän käteensä ja ymmärsi hänkin, että poika oli kuolemassa kuivuuteen.
   Äh! Vettä! Mutta lähin paikka, mistä vettä saisi, oli keittiö, jonne oli kymmenen minuutin matka salakäytäviä käyttäenkin!
   Talmai tunsi itseänsä nostettavan, ja se pahensi huimausta. Sanat alkoivat kadota, ja hän tunsi jotenkin tarkemmin sammakon kehonsa, ja ajatukset olivat heikompia. Sitten hän kuuli yhden selkeän äänen koko sekasorron keskellä:
"ÄLÄ KUOLE, IDIOOTTI!!"
   Ja sitten Kaela suuteli häntä.

Hän ei inhonnut sitä. Se oli kummallista eikä herättänyt mitään erikoisempia tunteita, ellei nolostusta lasketa, mutta hän ei inhonnut sitä. Hiljalleen sanat palasivat mustasta ja muuttuivat harmaiksi pimeän kadotessa näkökentän rajoilta. Hän tajusi olevansa taas ihminen eikä voinut olla itkemättä. Kaela päästi irti ja käänsi katseensa pois, ja hiljalleen Talmai ymmärsi istuvansa lattialla, ja naamansa olevan niin kuuma ja punainen että sillä olisi voinut paistaa kananmunia. Hän hengitti syvään ja nielaisi.
   Sitten hän huomasi olevansa alasti.
"Aah" hän huudahti ja käänsi selkänsä Kaelalle. Puristaen polviaan tiukasti rintaansa vasten hän sanoi ääni väristen:
"Vaatteeni, tu-tuota, ne taisivat upota lampeen."
"Olisivatko kenties", prinsessa sanoi sarkastisimmalla äänensävyllään ja nauroi sitten aika hysteerisen kuuloisesti. Talmaikaan ei voinut olla nauramatta, ja vähitellen nauru muuttui luonnollisemmaksi ja kohta he hohottivat kyynelet silmissä tilanteen noloudelle.
"Haha, tuota noin, minulla on joitain aika tavallisia miesten vaatteita, olen käyttänyt niitä naamioitumiseen että pääsisin pois linnasta. Ne varmaan sopivat sinulle, taidat itse asiassa olla pienempi kuin minä", Kaela sanoi vetäen henkeä väristen ja suupielet nykien. Hän meni hakemaan ne vaatekaapiltaan ja Talmai pukeutui ja totesi niiden todella olevan liia isot.
"Olet sinä kyllä pitkä tytöksi."
"Itse olet vain lyhyt pojaksi."
"Tuo ei ole reilua arviointia, olen tällainen koska sukuni yllä on taika."
"Onko?" tyttö näytti kiinnostuneelta. "Millainen?"
"Sukuni pysyy aina vallassa ja tyttöjä syntyy harvoin, ja vastineeksi jokaisella kuopuksella on huono tuuri taikuuden kanssa, ja he näyttävät erilaiselta kuin perheensä. Se tyttö-juttu lisättiin siksi, kun jokaisella kuninkaalla on valta purkaa taika, ja jos kaikki vanhemmat sisarukset olisivat tyttöjä, kuopuksesta tulisi kuningas ja tämä voisi purkaa taian", prinssi luetteli oppikirjaäänellä.
"Se selittää paljon."
"Mm."
"Eikö tuollakin kirouksella oikeastaan pitäisi olla ehto? Sehän on muuttanut sinun ulkonäköäsi."
Talmai hymyili tummien, pitkien hiustensa takaa, ja sanoi hieman ujolla äänellä:
"Minä pidän itsestäni tällaisena. Tällainen olen aina ollut ja tällainen tulen aina olemaan, ja siksi, että olen tällainen, pääsin tutustumaan sinuunkin paremmin."
   Sitten hän hätkähti sitä mitä oli sanonut, ja muuttui taas punaiseksi.
"T-tai siis, en minä...! Tai siis kyllä..."
Kaelakin oli punastunut.
"Tuota, inhoatko sinä halaamistakin?" hän kysyi.
   Talmai halasi häntä, varovaisesti ja hauraasti ja turvallisesti, ei ollenkaan sillä tavalla kuin se kammottava Igor-serkku, ja poikakin totesi pitävänsä halaamisesta itse asiassa kovin paljon. Siinä ei ollut mitään likaista, se oli lämmintä ja erikoista ja välitti sanat, joita hän ei uskaltanut sanoa ääneen.
 
   Talmai ja Kaela totesivat, että olisi parempi ettei kukaan saisi tietää, mitä oli tapahtunut, ja varsinkaan sitä, että Ammarien prinssi oli viettänyt yönsä niin lähellä Mitchellien prinsessaa. Puhumattakaan siitä, mitä he olivat tehneet aamulla. Ei, oli paljon parempi ettei kukaan tietäisi. Joten kun sotilaat lähtivät uudestaan matkaan, Kaela tunki vaunuihin sisään eikä suostunut jäämään pois kyydistä, ja Talmai oli salamatkustajana katolla. Kun kärryt pysähtyivät, prinssi hyppäsi alas katolta, ryömi puskissa järven luo ja sukelsi. 
   Sotilaiden tullessa hän sitten istui rannalla mietteissään, ja sanoi ettei muistanut, mitä eilen oli tapahtunut; hän oli vain herännyt aamulla ja huomannut kelluvansa järven pohjan tuntumassa. Joten hänet vietiin takaisin linnaan, missä hän lopulta sai ruokaa ja söikin sitten parin kolmen normaalin päiväannoksen verran. Nälkäistä ei todellakaan ollut tarvis esittää, ja ehkä hän söi vähän liikaakin, mutta se hyväksyttiin, olihan hän joutunut kauheiden noitatemppujen uhriksi.
   Ja sitten Talmai palasi kotiin. He olivat Kaelan kanssa sopineet, että he menisivät naimisiin jos Ammarien kuningas alkaisi käyttäytyä uhkaavasti, mutta vähän tutustumis- ja harkinta-aikaa he kyllä tarvitsivat. Pian Kaela tulisi vierailulle Ammarien kuningaskuntaan, ja sen jälkeen...

   No, he puhuisivat siitä sitten. Paljon.

Puskissa rasahti. Jaa, uuden ovimaton ensimmäinen käyttäjä ei malta odottaa että matto kuolee ensin. No, tämän pahempaa kipua ei voisi kai ollakaan, tallokoon vaan.
Mutta paikalle ilmaantunut otus ei osoittanut aikeita talloa häntä, eikä sen turkki ollut musta vaan harmaa. Riku. Äkkiä Aijuliinan viha, jonka yksi jos toinenkin oli luullut olevan pelkkää tarua, nousi pintaan. Hän nousi pystyyn ja harppasi kauemmas sudesta, ja tunsi sydämensä kovettuvan ja jäätyvän niin kylmäksi että se tuntui tulelta. Riku. Susi, jonka takia hänellä oli kaulapanta, jota hänen täytyi totella vaikka tämä olikin niin näsäviisas eikä edes pelastanut häntä nöyryyttäviltä pikkupojilta jotka halusivat kokeilla mitä tapahtuu jos sanoo pantakaulaiselle 'leiki kuollutta'.
   Aijuliina yritti potkaista Rikua, mutta susi väisti. "MENE POIS!" pantakaulainen tyttö huusi niin kovaa ja niin vihan täyttämällä äänellä, ettei kukaan, edes hän itse ollut uskonut hänen pystyvän sellaista tuottamaan. Ja varjossa hänen sydämeensä ei normaalilla tavalla sattunut se, että hän satutti toista. Mikään ei vaimentanut tunnetta, joka jääti ja poltti yhtä aikaa, ja myrkytti ja teki likaiseksi.
   Susi sävähti vihaa, joka kuului Aijuliinan äänessä. Kun tyttö alkoi uudelleen potkaista, susi ei väistänytkään, vaan antoi potkun osua ja sanoi hiljaisella äänellä:
"Aaja. Seuraa."
Sitten Riku kääntyi ympäri ja lähti jolkottamaan kohti lähintä valoläiskää. Aijuliina oli hirveän, myrkyllisen vihainen - mutta hänen jalkansa liikkuivat itsestään eikä hän edes voinut potkia...

   Kun Aijuliina pääsi valon ja varjon rajalle, hän alkoi itkeä. Kyynelet tuntuivat polttavan vielä kylmiä poskia ja tuovan ulos ja takaisin henkiin kaiken sen lämpimän ja pehmeän ja hauraan, minkä hän oli luullut kuolleen sisällään. Miten kamalaa vihaa hänkin pystyi tuntemaan, hätkähtämättä, Rikua kohtaan, joka oli tullut tuomaan hänet pois varjosta. Hän romahti maahan ja antoi kyynelten valua ja sulattaa jäätä, ja joka hetki häneen sattui enemmän ja vähemmän, eri tavalla, sillä tavalla jolla häneen yleensä sattui kun hän oli tehnyt jotain harkitsematonta ja satuttanut muita. Ja miten hän oli satuttanut itseäänkin... Hän ei osannut ajatella sitä, ei tiennyt sopivia ajatuskuvioita. Että kukaan ei pitäisi hänestä... Kehtaisiko hän sanoa ettei se ollut totta? Voisiko hän uskoa niin vaikka pystyi tekemään niin kamalia asioita?
   Riku tuli hänen viereensä, pimeän puolelta, ettei hän kaatuisi sinne enää, ja ettei sen kylmyys jäätäisi. Aijuliina katsoi sutta ja oli epävarma ja pahoillaan. Se, mitä hän oli tehnyt varjossa, ei ollut minkään suuren ja pahan tekemää, sen oli tehnyt hänen oma vihansa ja pahuutensa. Hän olisi todella voinut potkaista sutta, oikeassa maailmassa, jos olisi päästänyt pahuutensa valloilleen. Viha, jota hän oli tuntenut tätä kohtaan, oli hänen omaa vihaansa, eikä se ollut mitenkään satunnaisesti suuntautunut keneen tahansa joka tielle sattui, Riku sen oli herättänyt. Että hänellä voikin olla niin paljon sutta vastaan...
"Anteeksi kun määräsin sinua vaikka se onkin varmaan se syy, miksi olet vihainen minulle. En keksinyt muuta keinoa saada sinua pois varjosta."
Jos Aijuliina oli aiemmin tuntenut itkevänsä sydämensä pihalle, niin nyt hän oli tukehtua kyyneliin. Hän halasi Rikua niin kovaa että oli vähällä satuttaa tätä. "Ei... Oikeesti", hän sai sanottua. "Älä. Se oli mun syy."
Tottahan susi tiesi miten varjot vaikuttivat tässä maailmassa. Ja tämäkin oli nuori, aivan kuten Aijuliinakin. Kyllä tuollainen satutti. Eikä susi yrittänytkään teeskennellä ettei Aijuliinan viha olisi ollut todellista, kuten moni muu olisi tehnyt hämille mennessään. Riku ei edes vitsaillut asiasta kuten normaalisti. Ehkä tämäkin oli todella hämmentynyt.
   Vähitellen Aijuliinalta loppuivat kyyneleet.
"Nyt pitäisi lähteä etsimään Tapiota", Riku sanoi. "Hän lähti perääsi kun karkasit."
   ...Tapio. Aijuliinan kasvoja alkoi kuumottaa vaikka hän oli yhä haavoittunut pimeän jäljiltä. Mitä hän oli ajatellut pojasta varjoon jouduttuaan... Ajatus, jonka hän oli jättänyt kesken. Hän ei voinut olla ymmärtämättä sen loppua nyt. Hän... Mitä hän ajatteli Tapiosta, sana, jota hän ei osannut sanoa, hyvä kun ajatellakaan itseensä liittyen. Tällaistako se oli, kamalaa tunnesotkua, monta umpisolmua päällekäin, kompurointia? Kuumotus korvannipukoissa, poskilla ja sydämessä.
Riku oli jo alkanut kulkea valoläiskien jonoa myöten eteen päin. Ei Aijuliina voinut olla seuraamatta, vaikka tavallaan hän olisi taas halunnut juosta karkuun. Tapio oli lähtenyt hänen peräänsä kun hän oli rynnännyt pois polulta katsomatta eteensä tai taakseen. Tunteet voi piilottaa ja unohtaa, varmasti hän pystyisi siihen. Normaalistihan hänellä oli vaikeuksia näyttää tunteitaan. Hän lähti varovasti seuraamaan Rikua varjon reunoja pitkin.
   Sillävälin Tapio, käytännöllinen kun pohjimmiltaan oli, oli alkanut etsiä reittiä eteenpäin. Hyppääminen seuraavan valon reunalle oli vaikeaa kun tiesi, millaista olisi ollut joutua varjoon. Itse asiassa pojan kädet tärisivät aika pahoin ennen ensimmäistä hyppyä, mutta onneksi se meni hyvin. Hiljalleen hän jatkoi matkaansa sinne päin, minne arveli Aijuliinan juosseen, ottamatta enää riskejä mutta kumminkin edeten.
   "Tapio!"
Huutaja oli Riku, ja Aaja oli tämän takana. Tyttö näytti runnellulta ja väsyneeltä, mutta oli turvassa ja kunnossa. Tapio oli niin helpottunut että tunsi voivansa hypätä kuusikin metriä, joskaan ei kokeillut onnistuisiko. Ja toisaalta... Voi kun mä olisin löytänyt Aajan. 
   Aijuliina ei uskaltanut katsoa Tapioon. Hän tunsi poskiensa kuumottavan vain kuultuaan tämän äänen Rikun rähistessä siitä, miten vaarallista olisi ollut lähteä juoksemaan, ja mitä jos Tapio olisikin kompastunut...
   "Mä tiedän mitä olis käyny jos mä olisin kompastunu."
Aijuliina vilkaisi poikaa varoen. Tämä näytti satutetulta ja pelokkaalta, aivan samalta kuin millaiseksi Aaja tunsi itsensä.
"Mä hyppäsin ja hipasin pimeää vähän. Jos mä oisin astunu kokonaan pimeän puolelle, mä oisin ihan oikeesti menny kiskomaan muut perässä", Tapio murahti ja käänsi katseensa pois.
Aijuliina ei osannut sanoa mitään, ei yhtään mitään. Suomen kielessä ei ollut mitään ei-sarkastisen kuuloista sanaa, joka olisi kertonut miten vilpittömästi hän oli pahoillaan siitä, että Tapioon oli sattunut, vielä hänen takiaan.
"Anteeks", hän sanoi lopulta. "Mä tiedän miltä susta tuntuu."
   "Ai tiedät vai?" Äkkiä poika tunsi vihansa nousevan jälleen, vaikka hän seisoi tukevasti pimeän ja valon rajalla. "Että tiedät vai? Aioitko sä muka kääntyä takasin ja kiskoa kaikki muut varjoon ja tehdä niille pahaa? Ajattelitko sä vihaavas niitä?"
"Tapio, rauhoitu", Riku sanoi nopeasti, mutta pojan viha ei tahtonut päästää irti, ja häntä itketti. Miten Aaja, joka ei ikinä satuttaisi ketään, saattoi väittää että ymmärsi? Ja miten kamalalta Tapiosta tuntuikaan, kun hän ajatteli, ettei ollut ollenkaan niin hyvä kuin Aaja, ettei Aaja ikinä pitäisi kenestäkään hänenlaisestaan, ei varmasti.
Aijuliinaan koski. Häneen koski ihan oikeasti, hänen sydämeensä ja juoksemisesta väsyneihin jalkoihin, ja päätä särki ja hänellä oli kamala nälkä. Hän ei saanut kunnolla ajatuksenpäästä kiinni, ja hän oli vain satuttanut Tapiota lisää.
   Hän kääntyi ja halusi pois, kauas Tapion ja Rikun luota, joita molempia hän oli vain satuttanut vaikkei olisi halunnut. Ja niin hän teki erittäin typerästi. Hän  juoksi toiseen maailmaan, tähdäten kömpelösti metsäkeskukselle miettien, ettei hänellä ollut mitään muuta paikkaa minne mennä. Eikä Aijuliina jotenkin ollenkaan älynnyt ajatella, että koska jopa Katan oli ollut vaikea saada heidät kaikki tänne perille, hänellä itsellään olisi tuskin kovinkaan paljon mahdollisuuksia päästä sinne minne hän tähtäsi.
   Riku ei osannut päättää mitä tekisi. Toisaalta Aajaa ei olisi todellakaan voinut päästää menemään yksin, varsinkin kun tämä vaikutti olevan lähdössä väärään suuntaan, mutta sitten oli Tapio. Poika oli vähällä kaatua pimeän puolelle, eikä edes huomannut tilanteen vaarallisuutta itse. Viime hetkellä susi teki päätöksensä, ja huusi: "TAPIO!"
Tapio säpsähti ja äkkiä kaikki viha oli poissa ja hän tunsi olonsa vain loputtoman surkeaksi. Ja voi perhana, Aaja!
"Eikä! Minne se meni?" Jonain toisena hetkenä Tapio olisi ollut pohjattoman nolo epäselvän hätäisestä huudahduksestaan, mutta nyt hän ei ehtinyt ajatella sellaisia.
"En tiedä, mutta Aaja päätyi selkeästi väärään maailmaan."
"Oisit seurannu, sä olisit voinu kyllä, etkö oliskin?"
Susi murahti ärtyneenä. "Et ehkä itse huomannut, mutta olit vähällä kaatua varjon puolelle äsken. Ja kuinkas sitten olisikaan käynyt, jos saan kysyä?"
Tapio oli hiljaa, eikä voinut enää estää kyyneliä tulemasta, vaikka saikin ne pysäytettyä sangen pian.
"Meidän pitää nyt palata muiden luo, mennä kiireesti tehtävään kuuluvan puun luo, ja sitten palata metsäkeskukselle. Minä en voi löytää Aajaa, ja epäilen suuresti löytääkö Katakaan, mutta hänen onnistumismahdollisuutensa on kaikista Suomen ookameista suurin", Riku sanoi sitten rauhallisemmin, ja tönäisi Tapion liikkeelle sinne päin mistä he olivat tulleetkin.
Poika tunsi olevansa mykkä ja puutunut, eikä osannut muuta kuin totella määräilevää sutta, lähteä kävelemään... Hypätä. Pari askelta ja hyppy, kymmeniä, ellei satoja kertoja, ja koko ajan hän ajatteli vain yhtä asiaa: 
Jos mua ei olis löytynyt, Aaja olis turvassa.

   No, Ahti oli hieman nuhaisena jatkanut tavallista vanhempana aloittaneiden pikkupartiolaistensa opetusta, ja nyt he olivat ilmeisesti kehittyneet sen verran että heidät saattoi päästää harjoittelemaan keskenään; Kata oli valinnut erittäin maagisen maailman johon heidät lähetettäisiin ja Ahti oli laittanut tehtäväksi tuoda eräästä taikapuusta oksa.
   Aijuliinan mielestä tehtävä kuulosti harvinaisen helpolta, vaikka hän olettikin sen olevan reilusti vaikeampi kuin miltä kuulosti. Hän tiesi todella vahvistuneensa liikuntaan keskittyneen harjoittelun aikana, ja tunsi itsensä voittamattomaksi. Oli uskomatonta miten paljon voimaa hänenkin käsistään saattoi löytyä.
   Tehtävänsuorituspäivän aamuna ookamioppilaita oli käsketty olemaan valmiina seitsemältä, täysin epäinhimilliseen aikaan siis. Aijuliina uskoi pystyvänsä valmistautumaan puolessa tunnissa, joten hän laittoi  herätyksen puoli seitsemälle, nukkui kymmenen minuuttia liian pitkään ja joutui tyytymään aamupalaksi yhteen paahtoleipään ilman voita ja vesilasilliseen.
   Paha maku suussaan Aijuliina ryntäsi pihalle, missä muut odottivat jo, Kata jokseenkin ärtyneen näköisenä. Hän ei kuitenkaan aloittanut saarnaa kuten yleensä olisi, vaan alkoi selittää:
"No niin. Maailma, johon tänään menette, on erittäin maaginen ja suuresti sidoksissa myös tähän todellisuuteen. Siellä varjo on pahaa ja valo hyvää, ja sen mukaan missä kävelette, teidän hyvät ja pahat puolenne tulevat esiin. Ihanteellista olisi siis, että seisoisitte valon ja varjon rajalla, sillä tavoin pysytte suurin piirtein normaaleina. Jos joudutte esimerkiksi juoksemaan pakoon ettekä voi pysyä rajalla, pyrkikää valoon, sillä jos astutte pimeän puolelle, paha puolenne saa vallan, enkä osaa ollenkaan kertoa, mitä silloin tapahtuisi. Annan teille kaikille paikannuskiven, jonka pari on etsimänne puun luona. Perille päästyänne poimikaa puusta valossa oleva oksa, ja sitten saatte palata. Kysymyksiä?"
"Miksei me voida vaan kävellä valossa?" kysyi Kimi.
"Tyypillinen kysymys. Mutta sanopas, oletko sinä kokonaan hyvä olento? Et. Kun astut valoon, pimeä puolesi katoaa kokonaan etkä pysty tekemään mitään väärää vaikka pelastaisit sillä itsesi tai ystäväsi."
Oli hetken hiljaista. Ookamioppilaille pelastaminen tai pelastetuksi tuleminen oli harvinaisen konkreettinen asia, sillä he olivat taistelleet ja olleet vaarassa ja tulisivat tekemään samaa niin pitkään kuin olisivat Ookameissa mukana.
"Selvä. Tänään sudet eivät tule mukaanne, lähetän heidät sinne vain jos saan teiltä viestin, että jokin meni pieleen."
"Viestin? Eihän me toisista maailmoista voida mitään viestejä lähettää", Aijuliina huomautti.
"Kuten sanoin, maailma johon nyt menette on sidoksissa tähän todellisuuteen. Sieltä voi lähettää tekstiviestejä."
"Tekstiviestejä?"
"Niin. Se tosin on yhtä kallista kuin maailman toiselta puolelta tekstaaminen, joten varokaa merkkimäärän kanssa.
Joka tapauksessa, että ehtisitte takaisin, teidän pitää mennä pian. Tässä kivet." Kata jakoi kivet, ja kun kaikilla oli kivi ja kännykkä turvallisessa taskussa, hän lähetti heidät kohti toista maailmaa.

   He olivat metsässä, syvässä metsässä, jossa Päivänsäde ja Menninkäinen olisivat voineet elää yhdessä. Valoa näytti olevan lähes yhtä paljon kuin varjoa. Se tuli maahan laikkuina lehvien raoista, ja valon ja varjon rajaa riitti paljon kulkea, joskin matka tulisi olemaan sangen mutkitteleva.
"No, pitäiskö lähteä menemään?" Tapio ehdotti Aijuliinan selän takaa niin äkkiä että tämä oli vähällä kaatua varjoon säikähdyksestä. Onneksi poika sai ajoissa kiinni hänen kädestään, muuten Aijuliinasta olisi tullut suoraa päätä pahis.
   Samassa hän huomasi, että he olivat kahdestaan.
"Hei, missä kaikki muut on?"
"Oho! Eikö ne oo...?" Tapio tähyili ympärilleen.
"Laitettiinkoha meidät tahallaa eri paikkoihi?" Aijuliina tunsi pientä hätäännyksenalkua vatsansa pohjalla. Mitä jos tämä maailma oli niin maaginen, että se heitti Katan taiatkin vinoon? Kata oli monessa mielessä vahvin henkilö kenet Aijuliina oli ikinä tuntenut. Vai oliko tämä taas joku Ahdin täys-epäonnistunut pareihin jako? Aijuliina ei tuntenut pystyvänsä pysymään kovin tasapainoisena Tapion seurassa, ja täällä tasapaino oli tärkeämpää kuin missään muualla maailmassa.
   Sitten kumminkin Saana, Kiira ja Kimikin ilmestyivät paikalle toisesta maailmasta, ja Aijuliina oli niin helpottunut ettei suuttunut vaikka Kiira astui hänen varpailleen. Ja oli kiinnostavaa nähdä, miltä se näytti kun joku saapui toiseen maailmaan. Tai no, itse asiassa he vain ilmestyivät tyhjästä ilman kummempia efektejä, mutta se, miten heidän silmänsä jonkin aikaa etsivät toisenlaisia värejä kuin mitä täällä oli.. Aijuliina oli kokenut sen itsekin, mutta oli jopa huvittavaa nähdä miten samanlaista siirtyminen oli muillekin.
"Terve. Te tulitte vähän myöhässä", Tapio huikkasi muille Aijuliinan selän takaa. Hän oli ensimmäinen jonossa siihen nähden minnepäin paikannuskivet vetivät.
Kolmesta vastasaapuneesta Saana sai selkoa tilanteesta nopeiten. "Ai jaa. Miten paljon?"
"Oisko pari minuuttia."
Kimi näytti mietteliäältä. "Musta kyllä tuntu vähän oudolta tänne tullessa, ihan kun joku ois tuupannu sivuun jostai."
Tämän maailman taikuus todella oli vahvaa. Se sai heidät kaikki varuilleen. Se, että he muuttuisivat toisenlaisiksi astuessaan valoon tai varjoon oli äkkiä hyvin todellista, sen tunsi jo ilmasta. Aijuliina katsoi varjon rajaa jolla seisoi. Se näytti tavalliselta mutta silti hän tunsi miten syvä se oli, yhtä syvä kuin kaikki hyvä ja paha maailmassa. Valo ja varjo olivat hyvin yksinkertaisia ja helppoja, vaikeaa oli niiden raja, polku jolla ihmiset oli luotu kävelemään.
"Hmm. Lähdetäänkö?" Tapio herätti muut taas mietteistään. Johtajatyyppiä, Aijuliina mietti kun he lähtivät etenemään mutkitellen ja vaitonaisina. Tapio oli se, joka sai heidät aina liikkeelle. Kovin fiksu hän ei tosin ollut, Aijuliina hymyili. No ei. Hänhän alkoi muistuttaa Kataa joka puhui Ahdista. Ja äkkiä Aajasta tuntui taas kuin hänen edessään kulkeva poika olisi saanut hänet horjumaan, kadottamaan elämässään saavuttaneensa tasapainon, tyytyväisyyden siihen mikä oli nyt. Keskity jalkoihin, täällä ajatuksetkin voivat horjuttaa. Niin ajatellessaan Aijuliina huomasi, että se todella oli totta. Jos hän ajattelisi jotain liian hermostuttavaa, hän horjahtaisi pois varjon rajalta. Muutaman kymmentä minuuttia hän pysytteli unenomaisesti liikkeessä ja tasapainossa miettien ihmisten tietä hyvän ja pahan välillä...
   Äkkiä varjoista nousi esiin suuri, musta lintu, selvästi maailman pimeän laidan eläimistöä. Se lensi kovaa ookamioppilaita päin ja koitti saada heidät horjahtamaan luokseen pimeän puolelle. Näköjään se ei voinut mennä valoon. Ironisesti Aijuliinan päässä alkoi soida hengellinen laulu siipien levittämisestä ja valoon lentämisestä.
"Se ei voi mennä valoon! Jos me mennää valoläiskään nii se ei saa meitä!" Hän huomasi sanovansa. Pitäisi taistella, hän mietti. Mutta täällä taistelulta tuntui se, ettei astuisi mustalle puolelle, ja musta lintu ei tainnut vaikuttaa pelkästään hänen kehoonsa. Joka raapaisulla ja siiven huiskauksella se teki valoon päin kääntymisestä vaikeampaa. Nyt äkkiä tuntui kuin rajakohta olisi ollut osa pimeää, mistä valoon oli vaikea päästä. Sitä mietti, miten tylsää elämä voisi olla jos kaikki olisi aina hyvin ja oikein... Ja paskat, MÄ OLEN MUKAVUUDENHALUINEN!
   Ja Aijuliina ponnisti, jokseenkin kyseenalaisilta vaikuttavien metodien avulla, valon puolelle. Ja jo oli aikakin, kaikki muut paitsi hän ja Kimi olivat jo turvassa. Poika ei ollut vieläkään päässyt sisään, mutta juuri kun Aijuliina aikoi ojentaa kätensä ja auttaa tämänkin valoon, hän ponnisti itse valon puolelle.
   He seisoivat valoläntissä puiden alla. Musta lintu kiersi heidät pari kertaa ja häipyi sitten. Oli rauhallista. Aijuliina tunsi olonsa harvinaisen hyväksi ja kevyeksi, täällä valossa oli ainaisen epäröinnin tiellä varmuus siitä mitä tapahtuisi ja mitä hän tekisi. Ei minkään tietyn asian osalta vaan ihan yleisesti. Hän katsoi Tapiota ja näki tämän avaavan suunsa aikoen sanoa jotain, Aijuliina tiesi että nyt tämän kuului sanoa jotain - mutta sitten poika sulkikin suunsa hämmentyneenä, kuin huomaten ettei mitään sanomista ollutkaan.
"Jatketaan nyt matkaa", Kiira sanoi. "Se lintu meni jo."
Aijuliina nyökkäsi ja astui takaisin valon ja varjon rajalle...
   Ja äkkiä hän älysi, että Tapion olisi pitänyt sanoa jotain sarkastista ja että kaikki oli ollut itse asiassa todella laimeaa valossa. Ei ollut ollut mitään miettimistä, ja Aijuliina tunsi että lähes hänen koko persoonallisuutensa koostui miettimisestä.
"Huh! Toihan oli ihan kun jostai tosi vanhan leffan onnellisesta, ruusuisesti sumennetusta lopusta!" Tapiolta ei mennyt pitkään normaaliksi palautumisessa. Aijuliina naurahti. "Mut oli se kyl taistelun kautta saavutettu loppu", hän huomautti.
"Mm. Sulle näytti tosi vaikeelta päästä valon puolelle", Saana sanoi vähän huolestuneen oloisena. "Oo varovainen. Ja Kimi kanssa."
"Hmm'm. Ongelmana on etten mä ikinä pysty luopumaan sarkastisesta elämänasenteestani kunnolla", Aijuliina raapi leukaansa muka vakavana ja naurahti sitten. "No ei. Ei mulla mitään hätää ollu, mä oon niin mukavuudenhaluinen etten mä osaa mennä pimeellekään puolelle. Mut mites sä, Kimi? Sul näytti tosissaan aika vaikeelta."
"Itelläs näytti ihan yhtä vaikeelta", Kiira huomautti väliin ja kääntyi hänkin katsomaan Kimiä.
"No, mulla on ollu vähän kaikenlaisia kokemuksia elämässä. Mut jos mä oon tähän asti pysytelly rajalla nii en mä nytkään väärälle puolelle astu." Itse asiassa Kimistä näki, että tämän oli todella ollut vaikeaa olla kaatumatta varjoon. Hän ei viitsinyt tehdä vitsejäkään tapahtuneesta. Aijuliina koitti miettiä sitä, että hän itsekin kai oli ollut vähällä kaatua, mutta ei se nyt niin kova kokemus ollut ollut. Valoon astuminen oli tuntunut oudommalta, valo oli vääntänyt hänen persoonallisuuttaan ja laittanut sen takaisin sumeana niin että suuri osa siitä oli poissa.
   Aijuliina oli aina miettinyt, oliko Jumalalla huumorintajua. Jos ei... Niin, mitä sitten? Nauraminen oli hyvä asia, eikö vain? Mutta useimmiten huumori oli toisille nauramista. Ja sittenkään se ei voinut olla huono asia, se ei yksinkertaisesti voinut. Se tuntui oikealta ja hyvältä.
   "No, joka tapauksessa, mennään vaan eteenpäin", Kimi ehdotti kun kukaan muu ei oikein osannut jatkaa edellisestä kommentista. Ja taas he jatkoivat matkaa, eivätkä oikein osanneet puhua mistään kävellessään, kun jonossa kulkiessa on hankala puhua, ja valon ja varjon rajalla pysyminen vaati loppujen lopuksi suhteellisen paljon keskittymistä. Oikealla kohdalla pysyminen riippui jokaisesta askeleesta ja ajatuksesta.
   Äkkiä Aijuliinan maha teki harvinaisen selväksi olevansa yhä olemassa ja saaneensa aamupalaksi vain kuivan paahtoleivän ja vettä. Hänelle tuli niin kamala nälkä että käveleminen oli vaikeaa. Ja Kata oli sanonut että ruokaa he saisivat vasta palatessaan kotiin, näin maagisen maailman ruoka vaikutti kaikki joko ihmisten taikuuteen tai persoonallisuuteen. Pahus. Pakko vain jatkaa matkaa ja toivoa että kohta oltaisiin perillä. Ja muutenkin, se puu minkä oksa piti hakea.. Ei siitä olisi mitään hyötyä, koko oksasta, tai eivät he ainakaan vielä olleet löytäneet Kataa sekoittelemasta taikajuomia... Korkeintaan siitä voisi kasvattaa kivan toisen maailman koristepuun metsäkeskuksen pihaan, jos siihen nyt saisi kasvamaan juuria pitämällä vedessä kuten pajuihin. Ja mistä vetoa että sekin kuolisi talvella, tämä maailma ei vaikuttanut paikalta jossa sataisi lunta. Olisi Kata nyt jonkun vähän hyödyllisemmän harjoituksen voinut keksiä, mokoma idiootti.
   Äkkiä Aijuliina horjahti kesken harppauksen ja astui pimeän puolelle.
Se oli kuin olisi saanut päälleen sankollisen avannosta nostettua vettä, paitsi että nyt vesi ei tuntunut kamalalta vaan hän muuttui kylmäksi sen mukana. Ja jälleen maailma muuttui selkeäksi ja suoraksi.
   Aijuliina tiesi olevansa aivan kamala surkimus. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä hyvä kuin muut, ei sitten missään. Ja koko ookamitouhu, ei hän ollut halunnut tulla alunperinkään. Täällä häntä kidutettiin, laitettiin heräämään liian aikaisin ja vaeltamaan loputtomia polkuja ilman ruokaa...
"Aaja!" Tapio oli huomannut hänen astuneen harhaan, poika oli heidän valosta poistuessaan päätynyt ainoana hänen taakseen. Sekin... Tapio. Mokoma oli saanut Aijuliinan pitämään itsestään, vaikkei selvästikään ollut tarkoittanut mitään olemalla kiltti. Kovin moni ei ollut ollut Aijuliinalle kiltti hänen elämänsä aikana. Ja niin hän oli...
Tapio kurotti ottamaan häntä kädestä, ja pojan kosketus tuntui polttavan. Oliko Aijuliina todella muuttunut kylmäksi? Siltä se vaikutti. Vain yksi kohta lisää listaan hänen inhottavista ominaisuuksistaan.
   Hän juoksi karkuun. Suru ja viha ties mitä kohtaan tuntuivat repivän häntä rikki sisältä käsin, jättäen jäljelle vain kylmän ihon ja mekaaniset lihakset ja luut, jotka eivät osanneet pysähtyä vaikka sisus oli kuollut. Ja kipu vain jatkui ja jatkui, kun hän juoksi yhä syvempään varjoon, missä valoa ei näkynyt juuri lainkaan.


   "AAJA!" Tapio huusi. Kimi, Kiira ja Saana olivat ehtineet kulkea jo kymmenisen metriä eteenpäin ennen kuin huomasivat että jotain oli pielessä. Seuraava valolaikku sivulla oli ehkä kolmen metrin päässä, kukaan heistä ei pystyisi hyppäämään niin pitkälle, ja Aaja juoksi kauemmas kovaa vauhtia. Kimi juoksi varomattomasti takaisin, hän olisi voinut milloin tahansa astua valoon tai varjoon, mutta kuin ihmeen kaupalla hän pysyi rajalla. Aaja oli jo kadonnut näkyvistä jonnekin sinne vasemmalle minne valo ei yltänyt ollenkaan.
"Eikä!" Saana hätäili hivuttautuessaan varovasti takaisin päin Kiian perässä. He osasivat varoa väärään kohtaan astumista paremmin kuin Kimi, ja oli syytäkin, juurihan oli todistettu miten pienestä se oli kiinni.
"Mitä me nyt tehään?!" Aaja oli jo ties miten kaukana. Hän oli näyttänyt siltä että varjoon astuminen sattui. Ja miten kylmältä hänen kätensä oli tuntunut... Eikö varjoon astumisen olisi pitänyt pikemminkin saada Aaja käymään heidän kimppuunsa, senhän oli tarkoitus tehdä pahaksi!
   No eihän siinä idiootissa ollut vihaa sen vertaa kuin hyttysessä. Varjo toi esiin heidän pimeät puolensa, ja Aajan pimeä puoli oli hänen itseinhonsa ja pelkonsa ja se epävarmuus... Tapio tiesi sen hyvin, koska hän oli saanut kokea tytön tuskan ajatussiteen kautta tämän muututtua palikaksi. Hän ei ollut kertonut Aajalle, mutta itse asiassa hän ei ollut itkenyt tämän kyyneliä vaan omiaan, sen takia ettei hän halunnut tämän olevan niin surullinen ja peloissaan. Tai no, ehkä heidän kyynelensä olivat olleet sekaisin. Mutta eihän sillä ollut mitään väliä nyt!
"Laittakaa hei Katalle viesti!"
Ja hän hyppäsi seuraavaan valoläikkään sinne päin, minne Aaja oli mennyt. Ja seuraavaan ja seuraavaan, pitkiä loikkia nopeassa tahdissa, aina vain kauemmas ja kauemmas. Välillä hän taisi astua kokonaan valoon, ja välillä vain hänen varpaidensa kärjet olivat poissa pimeästä, mutta se tunne, jota hän seurasi, oli niin ihmismäinen ja valoon ja varjoon kuulumaton ettei mikään muuttanut sitä. Kirjoittajasta olisi tässä kohdassa hienoa sanoa, että Tapio juoksi rakkauden voimalla, mutta ei poika niin ajatellut eikä se sitä oikeastaan ollutkaan. Hän vain halusi saada Aajan kiinni ja tuotua takaisin muiden luo. Tunne ei ollut hyvä eikä paha, se oli pakkomielle, joka tuhosi hetkeksi hänen koko muun luonteensa ja vei jalkoja eteenpäin.
   Sitten seuraavalle valoläikälle oli niin pitkä matka, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä sinne asti. Sen jälkeen näytti taas helpommalta edetä, mutta... Pystyisikö hän hyppäämään sinne asti? Jos hän vain kevyesti koskettaisi pimeää ja hyppäisi eteenpäin, eikö hän voisi jatkaa?
   Kaikki muut tunteet alkoivat jälleen virrata takaisin. Piti päättää nopeasti tai hän joutuisi palaamaan takaisin koko pitkän matkan.
   Tapio hyppäsi.
Vauhti oli mahtavan luja. Noin puolivälissä viiden metrin matkaa hänen jalkansa kosketti varjoa... Hän ei olisi voinutkaan pysähtyä. Mutta se kylmyys ja se viha, se puhdas viha, joka hänet valtasi noina sekunnin kymmenesosina varjossa, hukuttivat hänet kokonaan, hän ei nähnyt pintaa missään. Jos hän ei olisi pudonnut suoraan valon ja varjon rajalle polvilleen, hän ei olisi selvinnyt ikinä takaisin.
   Hän olisi voinut todella mennä ja kiskoa muutkin varjoon. Hän olisi voinut... Se, ettei Aajassa ollut vihaa... Miten puhdas voi joku olla?
   Tapio ei uskaltanut jatkaa. Jos hän olisi astunut varjoon, se olisi tuottanut vahinkoa muillekin. Hänellä oli ollut hetkiä, jolloin hän tunsi vihaavansa koko maailmaa, mutta täällä... Varjo keräsi ne kaikki yhteen ja vahvisti niitä, ja sitä surua joka tuli kun hän ei tiennyt miksi eläminen kannatti. Viime aikoina kumpaakaan noista tunteista ei ollut kuulunut, mutta siellä ne ilmeisesti olivat edelleen. Voi pahus, miten paha ihminen hän olisi voinut olla.


   Sillä aikaa kun Aaja ja Tapsukka hukkuivat epätoivoon, Kimi, Kiira ja Saana lähettivät Katalle tekstiviestin: "Aaja astui varjoon, Tapsa perään. Help<3!!" Sydän oli Kiiran idea, ja hänkin katui sitä lähetettyään viestin. Kysymys oli vakavasta asiasta, ja Kata pitäisi varmasti saarnan siitä miten he pelleilivät tällaisena hetkenä.
Pariin minuuttiin ei tapahtunut mitään. Sitten äkkiä Riku ilmestyi paikalle. Susi oli valittu tehtävään arvonnalla, ja jotenkin tätä huoletti se, että Aajan huono onni vaikutti olevan tarttumassa.
"Kenen tahansa lähettäminen tänne vaatii paljon taikavoimia, joten Kata lähetti vain fiksuimman meistä", pannaton susi selitti tehden eleillään selväksi ettei oikeastaan puhunut totta. "Susiin tämän maailman taikuus ei vaikuta, olemme sen verran oman tiemme kulkijoita, joten minun on helppo liikkua täällä. Minne päin ne idiootit menivät?"
"Tonne", Saana osoitti, ja Riku ampaisi sinne päin sen enempiä odottamatta.
   Loput ookamioppilaat jäivät seisomaan ja tuijottamaan suden juoksusuuntaan tietämättä mitä tehdä.

  Ahti oli ollut aivan kunnossa aamulla, ilmeisesti Katan hoito oli tepsinyt, joten hän pystyi hakemaan autolla ne välineet joita he tarvitsivat. Ja hakemista niissä olikin, sillä matkaa oli sataviisikymmentä kilometriä molempiin suuntiin. Koko aamupäivän ajan Aijuliina oli odottanut hermostuneesti, ja sitten kun Ahti tuli lopulta takaisin, hänellä oli kädessään hyvin pieni laatikko. Tai miten sen nyt otti, Aijuliinan sen hetkiseen kokoon verrattuna se oli sangen suuri, mutta oli hän silti odottanut jotain paljon isompaa. Tuntui jotenkin tyhmältä ajaa satoja kilometrejä hakemaan jotain noin pientä, vaikka totta kai se piti hakea riippumatta siitä minkä kokoinen se oli.
   Joka tapauksessa, Katan 'väline' oli pelkkä puinen, nyrkinkokoinen pallo. Siis normaalikokoisen ihmisen nyrkin. Aijuliinalle se oli melkoinen murikka. Mutta hän oli odottanut jotain epätavallisempaa, jotain, mitä ei loju joka mummolan nurkassa. Fantasia-oppimääränsä lukeneena hän kumminkin jätti sen sanomatta, sillä useimmissa kirjoissa sellaisista idioottimaisista huomautuksista sai osakseen sääliviä katseita. Itse asiassa Aijuliina osasi kuvitella, miltä Kata näyttäisi jos hän sanoisi mitä ajatteli, kulmakarvat tietäväisesti koholla. Aijuliina pysyi vaiti.
Tapio sen sijaan - hän oli muiden ookamioppilaiden mukana tullut katsomaan, mikä se Katan ihmeellinen muuttamisväline oli - ei ollut paljon lukemista harrastanut, ja kajauttikin fiksusti: "Onpa aikamoinen aarre toi, se kannattikin hakee parinsadan kilometrin takaa."
   Kata katsoi häntä juuri niin kuin Aijuliina oli kuvitellut. Aijuliina joutui tukahduttamaan naurunpyrskähdyksensä.
   "No niin. Tämä on todellisen olemuksen palauttaja, ja se on sen verran arvokas että se kyllä kannattaisi hakea vaikka Japanista asti." (Aijuliina ei pystynyt estämään pientä virnistystä kun hänen fanittamansa maa mainittiin, mutta puhe todellisesta olemuksesta kuulosti huolestuttavalta.) "Koska Aaja ei pysty kunnolla käyttämään taikuutta eikä muuttumaan normaaliksi, arvelisin, että hänen todellinen olemuksensa on muuttunut. Palikaksi." Katan suupielet nytkähivät.
"Siis tä! Mikä himputti on todellinen olemus? Ja muutenki voi perhana." Aijuliina ei ollenkaan ajatellut ennen kuin puhui, ja äkkiä hän huomasi möläyttäneensä jotain hyvin fantasiasankarimaista. Tositilanteessa oli vaikea olla sanomatta mitään tyhmää. Kata näytti hänellekin tietäväisen ilmeensä ja jatkoi selitystään.
"Todellinen olemus on se, mikä olet silloin kun et pidä muodonmuutosta yllä. Olet varmaan huomannut, että kun olet muuttanut muotoa, sinulta kuluu koko ajan energiaa sen ylläpitämiseen. Jos voimasi käyvät vähiin, muodonmuutos alkaa rakoilla ja häviää lopulta kokonaan. Mutta itse asiassa energiaa kuluu sen verran vähän, että jos et tee paljon taikoja tai harrasta mitään hyvin voimiavievää liikuntaa, se tuntuu vain väsymyksenä. Joka tapauksessa, joissain tapauksissa ihmisen todellinen olemus voi muuttua. Esimerkiksi jos rikkoo muodonmuutoksen lakeja. Lisäksi jotkin taikaolennot pystyvät muuttamaan ihmisten todellista olemusta, tosin niiden tekemiä muutoksia ei voi purkaa."
"Eli mä rikoin muodonmuutoksen lakeja kun muutuin palikaks?"
"Vaikuttaisi siltä. Katsos, sinä olet nyt todelliselta olemukseltasi taikaesine, siksi sinä et voi itse käyttää taikavoimiasi. Mitä normaaliksi muuttumiseen tulee, se, ettet pysty muuttumaan takaisin tukee teoriaani rangaistuksesta."
"No just joo! Mä en ois ees kokeillu jos sä et ois käskeny!"
"Hei, jos mentäis riitelystä asiaan, niin kerro Kata miten se Aaja voi muuttua takas", Ahti sanoi käytännöllisesti. Tällaisissa tilanteissa hänen rento maanläheisyytensä oli hyvä asia. Katakin oli tavallaan maanläheinen, mutta hän oli pilkunviilaaja ja tutkija, joten hänen maanläheisyytensä oli tyystin eri sorttia kuin Ahdin.
"Hyvä on, eli mennään taas asiaan. Aaja, todellisen olemuksen takaisin muuttaminen ei ole yksinkertainen eikä helppo asia. Koska se on tullut rangaistuksena, on oletettavissa että takaisin muuttuminen ei ole kivutonta. Itse asiassa joissain kirjoituksissa sanotaan, että se on jopa kivuliaampaa kuin ensimmäisestä muodonmuutoksesta palautuminen." Aijuliina sulki silmänsä ja hengitti syvään. Todella kivuliasta, hän tulkitsi.
"Muuttuaksesi takaisin sinun on pidettävä kiinni tästä puukuulasta niin pitkään kunnes olet muuttunut takaisin. Siinä kestää melko pitkään, mutta et saa missään vaiheessa päästää irti, sillä muuten palaat siihen mistä lähditkin, ja joudut aloittamaan alusta."
Aijuliinan mahanpohjaa kutitti ja kurkkua kuristi. Hän ei todellakaan ollut masokisti, ja tästä oli tulossa hyvin kivuliasta. Hän muisti miten häneltä oli suunnilleen pudonnut huilu kädestä ensimmäisestä muodonmuutoksesta palautuessa, ja nyt oli edessä jotain vielä kivuliaampaa. Aijuliina ei osannut kuvitella sellaista kipua, joskaan hän ei ollut koskaan ennenkään pystynyt kuvittelemaan mitään suurempaa kipua kuin hän oli jo aikaisemmin kokenut.
"Siis mä niinku vaan pidän siitä kiinni?"
"Näin on."
"Nyt?"
"Vaikkapa."
Aijuliina hengitti todella syvään. "No jos mä nyt sit vaikka nyt."
   Hän otti pallon käteensä, ja tuska sävähti hänen lävitseen heti täydellä voimalla. Hän arveli huutaneensa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut myrskyyn. Normaalin kivun lisäksi Aijuliinasta tuntui, että kaikki hänen aistinsa olivat voimistuneet ja terävöityneet sietämättömiksi. Ajatuksetkin olivat niin tarkan viiltäviä että pelkkä ajattelu toi vedet silmiin. Muiden huolestuneet äänet ja vaimea linnunlaulu tuntuivat siltä kuin ne olisivat voineet puhkaista hänen tärykalvonsa, ja silmänsä hän sulki heti, sillä hän näki jokaisen pölyhiukkasen ikkunalaudalla ja hiekanjyvän lattialla. Aijuliina huomasi pudonneensa polvilleen.
   Hän irrotti otteensa huohottaen, ja äkkiä kaikki oli taas rauhallista. Kello tikitti seinällä.
"T-tota, oot sä kunnossa, Aaja?" Saana kysyi.
Aijuliina nielaisi ja yskähti. "Kai. Ehkä."
"Ei olisi kannattanut päästää irti, nyt sinä joudut tekemään saman uudestaan", Kata sanoi, mutta hänkin vaikutti huolestuneelta. Ja jos Kata vaikutti huolestuneelta, hän oli hyvin huolestunut.
"Tota, no, m-mun on viissiin pakko yrittää uudestaa."
Aijuliina henkäisi väristen, nousi seisomaan ja oli ottamaisillaan taas kiinni pallosta, kun Tapio sanoi Katalle hermostuneesti:
"Eiks oo mitään muuta tapaa muuttaa Aajaa takas?"
Aijuliina jäykistyi. Mutta Katan vastaus oli suora ja yksinkertainen. "Ei."
"Siis ei yhtään mitää?"
"Ei."
"T-tota, kyl mä saan sen tehtyä", Aijuliina sanoi, kun hänestä tuntui että hänen oli pakko sanoa jotain rohkeaa tällaisessa tilanteessa. "Nyt mä teen sen oikeesti. Mä oon varautunu."
   Oli vaikeaa ottaa uudelleen kiinni viattoman näköisestä puupallosta kun tiesi, mitä siitä seuraisi. Aijuliina seisoi hetken paikallaan valmistautuen henkisesti, aivan kuin silloin kun piti keväällä hypätä ensimmäisiä kertoja kylmään järveen.
   Sitten hän laski jälleen kätensä pallon kyljelle. Ja voi ***** miten se koski! Aijuliina piti kiinni ja piti kiinni, eikä mikään tuntunut muuttuvan. Sitten äkkiä, ikuisuudelta tuntuneen puolen minuutin jälkeen, kipu lopahti lyhyeen ja Aijuliina huomasi muuttuneensa takaisin palikaksi. Hän oli menettämäisillään toivonsa, mutta sitten kipu alkoi hiipiä takaisin, ja hän älysi että hänen pieni ihmismuotonsakin oli ollut muodonmuutos, ja muisti etteivät palikat tunteneet mitään, ja kivun hiljainen paluu tarkoitti, että hän oli nyt todella muuttumassa. Mutta häntä pelotti. Nyt hän ei voinut päästää irti taikapallosta vaikka olisi halunnutkin, ja kipu hiipi hiljaa mutta tappavasti takaisin. Hiljalleen Aijuliinan päätä alkoi särkeä ja ajatukset alkoivat tuntua liian teräviltä, valo liian kirkkaalta. Vähitellen hän myös muuttui takaisin ihmiseksi, ja mitä enemmän hän muuttui, sitä enemmän häneen sattui. Kipu oli nyt sillä tasolla, että hänen kätensä tärisivät. Nyt hän oli ihmisen muotoinen ja alkoi kasvaa. Vaati kaiken hänen keskittymisensä pitää kiinni pallosta, joka tuntui hiljalleen pienenevän, niin paljon keskittymistä että hän unohti itsensä, nimensä ja ajatuksensa... Ja se jatkui ja jatkui, kipu tuli aina vain kovemmaksi, niin kovaksi ettei hän ollut uskonut sellaista kipua olevan olemassa. Hän ei enää tuntenut kehoaan, pelkästään kivun ja kutistuvan pallon käsissään... Nyt se oli enää yhdessä kädessä... Hän puristi sitä kuin hengenhädässä, vaikka se oli kaiken tämän kivun lähde... Miksi hän piti siitä kiinni? Yhden kamalan hetken hän ei muistanut, ja oli vähällä päästää irti, mutta silloin hän tunsi jonkun koskevan hänen kättään ja sanovan "Älä vielä".
   Ja sitten kipu hävisi. Hän päästi pallon putoamaan kädestään, hän hengitti ja hengitti ja hengitti...
Aijuliina huomasi makaavansa lattialla. Hän koitti nousta ylös, mutta lihakset eivät aivan totelleet, joten hän vain kierähti selälleen.
"Ööö... tota. Sä onnistuit", Tapio sanoi. Hän oli kyykistynyt Aijuliinan viereen. "Aar juu oolrait?"
"aaagh... köh. En tiiä." Aijuliina aikoi huomauttaa pojan kamalasta englannista, muttei yksinkertaisesti pystynyt, väsymys teki puhumisesta kaukaisen asian. Kata kyykistyi myös Aijuliinan viereen ja katsoi huolestuneesti.
"Pystytkö nousemaan ylös?"
Aijuliina tosissaan aikoi yrittää. Hän aikoi nousta istumaan. Mutta uni piteli kiinni hänen ajatuksistaan ja sanoi "Vielä hetki, vielä hetki"... Olisi mennyt monta tuntia ennen kuin tyttö olisi saanut itsensä liikkeelle. Hän pudisti heikosti päätään.
"No äh", Kata puhahti. "Et varmaan jaksa olla tunneilla?"
Se sai Aijuliinan heräämään hieman. "Kyl mä jaksan jos ei oo mitään liikuntaa!"
Eikä Kata saanut Aajaa suostuteltua jäämään pois tunnilta. Niinpä hän joutui suunnilleen kantamaan tämän luokkaan, ja loppujen lopuksi ex taikapalikka nukkui koko iltapäivän istualtaan.
   Aijuliina ei ollut halunnut jäädä pois tunnilta, koska siitä tuli liikaa lisähommia vapaa-ajalle. Hänen manganlukuaikaansa ei saanut ottaa pois mikään.

"Tuntuuko nyt yhtään paremmalta?" Riku kysyi hiljaa, niin etteivät muut kuulleet.
"Mitäs luulet? Ite taioit jotain. Ja mulla on nälkä." Aijuliina ei kysynyt, oliko Riku kertonut muille kaulapannasta. Hän ei halunnut tietää. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut hyvä.
"En vielä kertonut Katalle muuta kuin että jouduit maahisten ansaan. Loput saat kertoa itse", susi sanoi, aivan kuin olisi lukenut Aijuliinan ajatukset.
"En kerro, sä saat luvan kertoa." Riku ei todellakaan saisi määrätä häntä kertomaan siitä mitä hän oli tehnyt, niin kuin pientä lasta käskettiin kertomaan, että hän oli lyönyt Tommia tai rikkonut vahingossa ikkunan pelatessaan jalkapalloa (jotka molemmat Samu oli tehnyt ensimmäisellä luokalla). Myöhemmin, kun ajatukset kulkivat paremmin, Aijuliina älysi, että hän itse asiassa itse painosti Rikua kertomaan 'pahanteostaan'.
   Kumpikaan heistä ei kumminkaan ehtinyt kertoa mitään, sillä äkkiä Kata ilmestyi paikalle.
"Ylös sieltä, et sä nyt koko päivää voi makoilla."
Aijuliina jäykistyi. Kata ei ollut vielä huomannut kaulapantaa koska takin kaulus peitti sen melko hyvin, mutta kun Aijuliina nousisi ylös, se näkyisi selvästi. Hän ei noussut.
"Nouse nyt", Riku sanoi - ymmärtäväisesti, mutta määräävästi. Aijuliinan kurkussa tuntui olevan kuiva puunpala. Hän koitti kammeta itsensä pystyyn, mutta huomasi voimiensa olevan yhä aivan lopussa. Hänen kätensä tärisivät eivätkä kantaneet. Häntä oli härnätty koulussa pienenä, kun hän itki niin helposti. Hän oli luullut oppineensa tähän mennessä hillitsemään itsensä, mutta aina vain kyynelet pyrkivät tulemaan. Hän ajatteli suuttumustaan Rikua kohtaan, hengitti syvään ja muuttui kovaksi, lähes tunteettomaksi - hetkeksi. Rikun käsky tuntui yhä, joten hän kurotti kätensä kuusen oksaa kohti ja kampesi itsensä sen avulla varovasti istualleen, varoen paljastamasta kaulapantaa. Katalle se ei kuitenkaan riittänyt. Hän tarttui Aijuliinaa käsivarresta ja kiskoi tämän pystyyn. Aijuliina yritti yhä pitää pannan piilossa painamalla päänsä ja nostamalla hartioitaan, mutta se ei auttanut; Katan  tarkkaavaisuudelle olisi hävinnyt haukkakin.
"Mikä sulla-" Kata irroitti otteensa Aijuliinan kädestä ja nappasi kiinni pannasta, jolloin Aijuliinan jalat pettivät, ja hetken hän luuli kuristuvansa. Sitten Kata päästi irti ja Aijuliina romahti yskien ja nieleskellen polvilleen. Kuristus tuntui vielä paljon pahemmalta kuin hän oli koskaan osannut kuvitella. Hän hengitti syvään ja katsoi Kataan, vaikka pelkäsikin tämän reaktiota.
   Kata näytti niin puhtaan hämmästyneeltä, että Aijuliina olisi jossain toisessa tilanteessa pitänyt sitä huvittavana. Kaikki hänen suojauksensa olivat pudonneet, ja hän vain tuijotti. Sitten hän purskahti nauruun.
   Aijuliinaa ei paljon naurattanut, sillä Katan takana seisoivat Tapio, Kiira ja Kimi susineen, ja hänen suureksi harmikseen Kimikin oli saanut sudelleen - Nickolle - pannan. Ja kaikki, sudet ja ihmiset, tuijottivat Aijuliinaa suu auki, eikä hän saanut sanotuksi mitään selittääkseen. Hän käänsi katseensa pois posket punaisina.
   Ikuiselta tuntuneen sanattomuuden jälkeen Kata sai lopulta hillittyä itsensä siinä määrin, että sai henkeä haukkoen sanottua: "Voi hyvä... Oikeesti.. Aijuliina, taitaa olla aika selvää, että teistä kahdesta Riku on pomo. Pantaa ei nimittäin voi laittaa sellaiselle, joka ei sitä hyväksy."
   Katan sanat löivät Aijuliinaa lujempaa kuin Samu nyrkkeilyhanskat kädessä, eikä se todellakaan ole mikään pieni juttu, kuten ne, joiden pikkuveli omistaa nyrkkeilyhanskat varmaan ymmärtävät. Aijuliina tiesi, että Kata oli oikeassa. Tapio nauroi ja Kimi ja Kiira tyrskähtelivät. Eivät he pahantahtoisesti tai vahingoniloisesti nauraneet, eikä Aijuliina ollut heille siitä vihainen, mutta - niin. Hän oli heikko, hän oli ujo, hän itki helposti. Nytkin Aijuliina huomasi itkevänsä. Ja muut uudet Ookamit, Kata ja sudet olivat ensimmäiset jotka näkivät hänet tällaisena sitten ekaluokan, perhettä lukuunottamatta. Riku istui hänen vieressään niin, että suden lämmin kylki oli hänen kylkeään vasten, ja Aijuliina tunsi vähitellen olonsa paremmaksi, kyynelten väliin pyrki naurua. Hän yritti nousta pystyyn, mutta jalat eivät vieläkään kantaneet, joten hän jäi sitten vaan paikalleen. Muut sen sijaan tulivat istumaan hänen viereensä, ja kysyivät, miten ihmeessä Riku oli saanut pannan Aijuliinalle.
   Aijuliina hengitti rauhallisesti, koettaen saada möykyn häviämään kurkustaan muistaessaan viime yön tapahtumat. Hän mietti, että hänen olisi parempi selostaa kaikki, mutta vedettyään vielä kerran syvään henkeä hän sai sanotuksi vain: "Toi pahuksen idiootti kiristi mua."
"Kiristi?"
Aijuliina oli hiljaa, mutta yksi vilkaisu Rikuun teki selväksi, että jos hän ei kertoisi vapaaehtoisesti, Riku pakottaisi hänet. Ja siltikin...
"Kerrot nyt, Aaja", Riku sanoi. Aijuliina nielaisi, käänsi katseensa pois, ja kertoi hiljaa, vitkutellen, mitä edellisenä yönä oli tapahtunut; aarnivalkeasta, maahisista - hän ei kuvaillut yön pitkiä tunteja muuten kuin kertomalla, että maahiset olivat pitäneet kiinni tiukasti aamuun asti - ja Rikun häikäilemättömyydestä toisen hädän edessä, niinkuin hän sitä nimitti. Pakoyrityksistänsä ja käskytaiastakaan hän ei juuri piitannut tarinoida. Muut vilkuilivat Rikua hieman varautuneina, mutta pitivät kumminkin tämän häikäilemättömyyttä sangen huvittavana.
"Pakko myöntää, tuskin mäkään olisin mahtanu tolle mitään", Tapio sanoi, mutta Aijuliina tiesi hänenkin tietävän, ettei olisi välttämättä hyväksynyt Rikua.
"Näh. Kai se on totta, että Riku on selvästi mua - silleen, ovelampi. Ja johtajamaisempi." Hän veti syvään henkeä, ja sanoi kaiken loppuun - arkisella äänensävyllä - vaikka kurkkua kuristikin. "--Tai silleen. Ärsyttävää kyllä, mutta vahvempi."
   Aijuliinasta tuntui, että jos hän olisi jättänyt sen sanomatta, hänen ja muiden välille olisi jäänyt - jotain. Jotain kummallista, mutkikasta. Muiden olisi ollut pakko olla olevinaan tietämättä, että Aijuliina oli heikompi - tai ainakin hiljaisempi, alistuvampi - ja se olisi hiertänyt, ollut jännitteenä, pitänyt hänet kauempana muista. Vaikka aika tökeröltä tämä selittelykin kuulosti.
Tapio nauroi Aijuliinan sanoille ja tökkäsi hänen kaulapantaansa. Kiira ja Kimi virnistelivät, ja sudet vaikuttivat helpottuneilta. Rikukin virnisti Aijuliinalle - ja äkkiä Aijuliina tunsi taas, miten väsynyt ja nälissään hän oli. Häntä alkoi huimata, ja keho tuntui väljältä hernepussilta. Hän olisi kaatunut selälleen alamäkeen ellei olisi saanut nojattua Rikuun. Susi säpsähti hieman, kun Aijuliina kietoi kätensä tämän ympärille, mutta huokaisi sitten kohtaloonsa alistuvasti -Itsehän susi hänet loihti, Aijuliina mietti- ja sanoi:
"Hei, Kata, Aajalta taitaa olla aikalailla voimat loppu".
"Miten niin 'voimat loppu'?" Kata käntyi katsomaan sutta epäluuloisesti. Riku hätkähti ja katsoi sivuun syyllisen näköisenä. "Miten 'voimat lopussa'?" Kata toisti. "Ei kai nyt yhen huonosti nukutun yön takia lopu voimat?" Hän katsoi Rikusta Aijuliinaan epäilevänä. Aijuliina tunsi itsensä samaan aikaan noloksi ja helpottuneeksi. Kai hän nyt saisi lopulta tietää, m i t ä Riku oli tehnyt. Samalla häntä nolotti - tarkalleen mikä? hän mietti hetken - se, että hän ei ollut kertonut Rikun tehneen hänelle jotain, että hän oli vain hyväksynyt sen tapahtuneeksi. Rikukin vaikutti aika nololta, mikä yllätti Aijuliinan täysin. Ilmeisesti vahvatahtoisinkaan susi ei uskaltanut vastustaa Kataa. Niin, Kata...
"Mitä tapahtui?"
...Kata oli pelottava.
"No", Riku sanoi. "No, tuota. Aaja yritti paeta. Ja, niin."
"Ja sä--?" Kata näytti hyvin vaaralliselta. Aijuliinasta tuntui, että Riku olisi luikkinut karkuun - niin olisi Aijuliinakin, jos Kata olisi katsonut häneen noin - jos hän ei olisi nojannut suteen. Hetken näytti, ettei Riku saisi sanaa suustaan, mutta sitten susi ryhdistäytyi ja selitti: "No, niin, Aaja vastusti pannan loitsua, ja olisi varmaan tehnyt sen aika monta kertaa, ja.. Niin. Minä otin häneltä vähän voimia pois. Kun muuten Aaja olisi karannut."
   Kata oli  t o d e l l a  pelottavan näköinen. Aijuliina oli iloinen, ettei ollut Rikun paikalla.
"Oletko-"
Kata astui lähemmäs.
"-sä-"
Riku vilkuili ympärilleen hätääntyneenä.
"-TYHMÄ?"
Kata otti Rikua kuonosta kiinni, niin ettei tämä saanut sanottua mitään, kuten Aijuliina oli joskus nähnyt tätinsä tekevän koiralleen, kun tämä oli haukkunut ohikulkijoille. Hänestä tuntui pahalta Rikun puolesta; sudesta täytyi tuntua kamalalta ja nöyryytetyltä. Aijuliina rutisti Rikua tiukemmin, kun tämä murisi, ulvahteli ja koitti ravistaa Katan irti.
"Nyt kuuntele. Aaja ei osaa vielä käyttää taikuutta, kuten hyvin tiedät. Onko sinusta reilua uhata taikuudella jotakuta, joka ei pysty mitenkään puolustautumaan?!" Kata osasi olla pelottavampi kuin hyökkäävä leijona jos halusi. Aijuliina seurasi läksytystä sekavin tuntein. Toisaalta hänen kävi sääliksi Rikua, mutta toisaalta taas kysymys oli nimenomaan siitä, että susi oli käyttänyt taikuutta häneen - ja taas hänestä oltiin tekemässä avutonta ja heikkoa uhria. Lisäksi hänen uusi lempinimensä oli leviämässä. Kun Katan nalkutuksesta ei meinannut tulla loppua, Aijuliina huomautti: "Toi on kyllä totta, mitä Riku sano. Että mä olisin yrittänyt karata."
"Tiedän."
Aijuliina ei keksinyt mitään muuta, mitä olisi voinut sanoa. Hän ei voinut väittää, ettei häntä haitannut, että Riku oli käyttänyt taikuutta, sillä kyllä se haittasi ja sitä paitsi hän olisi näyttänyt idiootilta jos olisi sanonut sen, eikä Rikun puolustukseksi ollut mitään muutakaan sanomista. Kata vain jostain syystä ylireagoi.
   Lopulta Kata päästi irti Rikun kuonosta ja huokaisi. Riku murahti ja katsoi Kataan murhanhimoisesti, mutta se ei ollut ollenkaan yhtä pelottavan näköistä kuin Katan raivoisa tuijotus. Rikukin oli nuori, Aijuliina mietti.
"...Sori, Aaja, mutta Rikun loitsua ei voi perua. Sun voimas kyllä palaa vähitellen, mutta siihen menee muutamia päiviä."
Aijuliina vilkaisi Rikua kiukkuisena ja otti kätensä pois tämän ympäriltä vaikka nojasikin yhä suteen, kun ei olisi muuten pysynyt kunnolla pystyssä. Riku näytti hyvin syylliseltä.
"No, joka tapauksessa, meidän pitäisi vähitellen palata metsäkeskukselle. Pystytkö sä, Aaja, kävelemään?"
"En tiiä." Aijuliina lehahti punaiseksi. "Mä voin koittaa."
Riku katsoi häneen epäilevästi, muttei sanonut mitään. Aijuliina koitti hilata itsensä pystyyn ottaen tukea kuusenoksasta, mutta kun hän lakkasi nojaamasta Rikun selkään, kääntyi toiseen suuntaan ja ojensi kättään oksaa kohti, hän tuiskahti maahan mahalleen, eikä olisi enää päässyt ylös, ellei Tapio, joka oli istunut hänen vierellään, olisi ojentanut kättään ja vetänyt häntä pystyyn. Aijuliina tunsi Tapion hätkähtävän tuntiessaan, miten heikosti hän jaksoi pitää kiinni, mutta poika ei sanonut mitään, virnisti vain myötätuntoisesti, kun Aijuliina horjahti puuta vasten ja jäi nojaamaan, kun ei muuten pysynyt pystyssä. Hän ei uskaltanut sulkea silmiään edes hetkeksi, sillä hän oli melko varma, että nukahtaisi, jos tekisi niin.
   "No, jaksatko sä kävellä?"
Oli aika luultavaa, ettei, mutta Aijuliina halusi silti kokeilla. Hän lakkasi nojaamasta puuhun - ja menetti tasapainonsa ja kaatui, rämähti polvilleen ja pamautti päänsä kuusenrunkoon. "AI PErrrhana!" Aijuliinan pidellessä takaraivoaan Kata katsoi häneen huokaisten ja sanoi: "No, meidän pitää ilmeisesti kantaa Aaja metsäkeskukselle jotenkin. Miten te haluisitte?"
E i   h i m p u t i s s a,  Aijuliina ajatteli, muttei jaksanut sanoa mitään vastaan. Ja niin sitten muut kantoivat hänet koko matkan metsäkeskukselle, ensin käsistä ja jaloista ja sitten, todettuaan sen huonoksi menetelmäksi, vuorotellen reppuselässä, ja koko ajan Aijuliina tunsi itsensä nolommaksi kuin koskaan ennen. Tai itse asiassa, hän mietti, kumpikohan oli nöyryyttävämpää, tämä vai se kun muut saivat selville että hänellä oli panta? No, vähänkö väliä silläkin.
   Aijuliinan päätä särki, eikä hän halunnut ajatella mitään muuta kuin nukkumaanmenoa, mutta ensin Kata pakotti hänet syömään leipää ja nuudeleita ja kuulusteli häneltä edellisyön yksityiskohtia. Tapion, Kiiran ja Kimin tämä oli lähettänyt pois, mutta naurahdus oven takaa Aijuliinan kertoessa ensimmäisestä pakoyrityksestään teki selväksi, etteivät nämä olleet menneet kovin kauas.
   Ja sitten, lopulta, Aijuliina pääsi nukkumaan. Kata auttoi hänet hänen huoneeseensa, vilkaisi lattialla avoimena lojuvia matkalaukkuja kulmakarvat koholla ja jätti sitten Aijuliinan lepäämään. Riku oli tullut sisään metsäkeskukseen kuten muutkin sudet, ja istui lattialla Aijuliinan sängyn vieressä jonkin aikaa, mutta sitten tyttö alkoi kuorsata, ja susi liukseni paikalta vähin äänin.

   Aijuliina ryömi pois peiton alta ja nousi pystyyn. Hän ei ollut varma, miten pääsisi alas sängyltä, kun matkaa tuntui olevan saman verran kuin kaksikerroksisen talon katolta, joten hän kävi vain istumaan patjan reunalle. Tuntui niin omituiselta olla näin pieni! Hän oli ollut normaalia pienempi silloinkin kun hän oli muuttunut lapseksi, mutta tämä oli jo luonnotonta. Tai siis totta kai se oli luonnotonta.
Kun Aijuliina oli istuskellut paikallaan viitisen minuuttia, Riku heräsi. Suden heräämistä oli hauska katsella. Ensin tämä värähti pikkuisen, sitten avasi silmänsä ja nousi pystyyn. Aijuliina ei ymmärtänyt, miten joku saattoi herätä noin helposti. Hänellä itsellään oli aina koko aamupäivän hieman typerä olo, ja jos hänet herätettiin nopeasti, hän oli jonkin aikaa kuin mikäkin unissakävelijä. Osittain tämän takiakin hänellä oli välillä vaikeuksia ehtiä tunneille aamulla.
"Huomenta, Riku."
"Huomenta. Tarvitsetko apua alas pääsemiseen?"
"Voishan sitä jotain olla ihan hyvä.."
Riku tuli sängyn viereen ja Aijuliina kiipesi tämän selkään onnistuen olemaan näyttämättä, miten hän vieläkin pelkäsi sutta, joka näytti hänen mittakaavansa mukaan korkeammalta kuin talo.
   Muut Ookamit olivat jo aamiaisella.
"Huomenta, Riku", sanoi Kimi, joka huomasi ensimmäisenä suden.
"Mäkin oon täällä!" Aijuliina huomautti närkästyneesti suden niskasta.
"Ai, sori. En huomannu."
Aijuliina ei pitänyt siitä, ettei häntä huomattu. Se muistutti ikävästi ala-aste-ajoista. Mutta minkäs teet, kymmenensenttiset asiat ovat vaikeita havaita.
   Kata kertoi, että Ahti oli yhä liian sairas lähteäkseen ajelemaan ympäriinsä, joten heillä olisi tänäänkin oppitunteja. Aijuliina istui normaalilla paikallaan luokan perällä ja oli masentunut, ja muillakin vaikutti olevan jonkinlaisia keskittymisvaikeuksia. Vähitellen Katakin näytti kyllästyvän opettamaan epäkiinnostuneita oppilaitaan. Hän kumminkin jatkoi sinnikkäästi ruoka-aikaan asti, jonka jälkeen hän ilmoitti menevänsä tekemään parannustaikoja jotta Ahti tulisi terveeksi nopeammin, ja että iltapäivä olisi vapaata.
   Aijuliinaa Katan vetäytyminen ei piristänyt, pikemminkin päinvastoin, sillä hänen pelkonsa ei edellenkään ollut mennyt minnekään, ja nyt hän joutuisi olemaan muiden seurassa koko iltapäivän ja yrittämään olla näyttämättä pelkoaan. Jos muut näkisivät, miten peloissaan hän yhä oli, he pitäisivät häntä jopa heikompana kuin he nyt ajattelivat. Jos se nyt ylipäänsä olisi enää mahdollista.
   "No, mitä tehtäs?" Tapio ei odottanut hetkeäkään, kun Kata oli lähtenyt, sillä hän ei pitänyt opiskelemisesta ja käytti kaikki tauot hyväkseen mahdollisimman tarkasti.
"Jos mentäis vaikka.. hm", Kimi aloitti, mutta vilkaisi sitten Aijuliinaa ja pysähtyi miettimään.
"Tota, mä voin kyllä mennä vaikka lukemaan, kun ei nyt oikeestaan oo mitään mitä mä voisin tehdä, tai silleen..."
"Miten meinasit lukea? Tuskin sä voit käännellä sivuja", Tapio huomautti. Aijuliina oli huomannut saman asian, mutta oli toivonut etteivät muut huomaisi. Hän huokaisi. "Nii joo."
"Nii että mitä tehään?" Tapio kysyi uudestaan.
"Piilosta?" Aijuliina ehdotti ja nauroi hieman väkinäisesti. Muut onneksi yhtyivät nauruun.
"Miten olis taika-askartelu?" Kiira ehdotti.
"Alright", Kimi sanoi, ja muillekin se kävi.
   Ookamioppilaat olivat silloin tällöin askarrelleet taian avulla siitä lähtien kun heidät oli opetettu muuttamaan asioiden muotoa. Taika-askartelu oli sitä, että he valitsivat jonkin aiheen, kuten laiva, ja tekivät sitten puusta siitä pienoismallin, lisäillen taian avulla yksityiskohtia sitä mukaa kun niitä keksivät. Tällä kertaa pojat ehdottivat oikein kiusallaan mökkiä, jonne Aijuliina voisi mennä sisään, mutta Aijuliinan ilme alkoi näyttää niin vaaralliselta että he lopettivat, ja loppujen lopuksi päätettiin yksimielisesti tehdä miniatyyri-metsä. Kun Tapio oli tuonut luokkahuoneeseen puuvajasta hakemansa suuren pöllin ja he olivat aloittamassa sen muokkaamista, Kata tuli sisään ja ilmoitti lähtevänsä metsään pariksi tunniksi keräämään joitain lääkeyrttejä.
Saana sahasi puusta palasia, joista oli määrä tulla puita, ja sitten pienempiä palasia, joista tulisi susia, maahisia, aarnivalkeita, oravia ja muita metsässä asustavia otuksia. Aijuliina aikoi tehdä kaksi omenapuuta ja kaksi poikaa, Danielin ja Leinadin, jotka hän oli tavannut toisessa maailmassa. Sittemmin hän oli Rikun kanssa vieraillut näiden luona useampia kertoja. Nykyään pojat olivat purkaneet tonttiensa välisen rajan ja myivät yhdessä omenahilloa.
   Aijuliina löysi sopivan palasen omenapuuksi, ja alkoi muuttaa sitä... Hän huomasi liian myöhään, etteivät hänen taikavoimansa enää tehneetkään mitä hän halusi. Aaja muuttui taas palikaksi, ja hän olisi voinut itkeä... Jos olisi voinut. Kiira huomasi ensimmäisenä, että Aijuliina oli muuttunut, ja huudahti yllättyneenä, niin että muutkin kääntyivät katsomaan.
"Mikä on?" Saana kysyi.
"No hm, Aaja tais taas muuttua palikaksi."
"Mitesseny noin", Tapio sanoi oikein savolaisittain. Aijuliina olisi voinut kuolla noloudesta.
"Musta tuntuu, että Aaja ei varmaan voi käyttää taikuutta muuttumatta palikaks", Kimi arveli.
"Siltähän se kieltämättä vaikuttais."
Aijuliinaa ei pelottanut enää. Häntä vain masensi koko homma.
"Pitäskö tehä ajatusyhteys? Kun Kata on metässä ja kukaan ei varmaan halua kokeilla muuttaa Aijuliinaa takas omin nokkinensa", Saana ehdotti, sillä hän muisti, miten pahalle Aijuliinasta oli eilen tuntunut. 
"Kannattaa varmaan. Kelle se nyt laitettais ekaks?" Kimi kysyi.
"Mä olen vapaaehtoinen, opettaja", Tapio viittasi. Aijuliinan sydän olisi sykähtänyt jos hän ei olisi ollut sillä hetkellä sydämetön. Tässä tapauksessa hänelle tuli vain pieni outo tunne mökötysfiilisten sekaan.
Kimi hymähti Tapion käytökselle, laittoi kätensä Aijuliinan päälle ja Tapion kädelle, ja muodosti yhteyden. Mallioppilas onnistui kahdella yrityksellä.
"Oho", Tapio sanoi tuntiessaan Aijuliinan tunteet ennen kuin tämä ehti kätkeä ne. "Tota, tota noin." Koita jaksaa.
Aijuliinaa nolotti. Oliko juuri Tapsukan ollut pakko saada tuntea hänen surullisen olonsa?
Hnn.
Mikä nytte vaivaa?
Aijuliina keskittyi kovasti olemaan näyttämättä tunteitaan. Mutta suru kertyi ja kertyi, ja häntä itketti niin pahuksesti--!
"Aaja, rauha!! Voi perrr-" Tapio hengitti syvään pari kertaa, nappasi Palikka-Aajan mukaansa ja marssi pois huoneesta. Aijuliinalta meni pää vähän pyörälle siinä vauhdissa, mutta hän kuuli käytävän oven paukahduksen, ja sitten he olivat Tapion huoneessa. Poika paiskasi Aajapalikan sängylleen ja istui lattialle.
  Aijuliinalla meni hetken selvitellä ajatuksiaan höykytyksen jäljiltä, ja kun hän sai koottua itsensä, hän huomasi että Tapion silmissä oli kyyneleitä. Ja se jos mikä sai Aijuliinan tunteet sekaisin. Hän oli edelleen peloissaan ja surullinen, ja sitten hän oli hämillään ja yllättynyt ja vähän hädissään.
Aa-anteeks,! Mun tunteet on liian vahvoja, mun ois pitäny olla varovisempi..
Tapio räpytteli silmiään pari kertaa ja näytti vähintäänkin yhtä hämmentyneeltä ja järkyttyneeltä kuin kuutionmallinen ystävänsäkin.
"Ei perhana, ei siis tota, mmiten mä nyt noin vahvasti reagoin. Tai siis ei se sun syy oo."
Aijuliinaa itketti yhä. Tapio veti henkeä väristen, muttei pystynyt estämään kyyneleiden tuloa.
Eikä! Anteeks, anteeks oikeesti! Aijuliina ei tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi Tapion hämmennyksen ajatussiteen läpi, muttei pystynyt pysäyttämään tunteitaan. Hänestä tuntui, ettei hänen paha olonsa katoaisi ennen kuin hän voisi todella itkeä, mutta Kata ei ollut palaamassa pariin tuntiin, ja niin pitkään Aaja joutuisi pysymään palikkana. Ja ajatussiteen välityksellä hän aiheutti vahinkoa Tapiolle. Hän oli vähällä toteuttaa johtopäätöstensä vaatimat toimenpiteet eli purkaa ajatusyhteyden, kun Tapio lämäytti häntä niin että hän pyörähti pari kierrosta ympäri ja kopahti seinää vasten, ja menetti keskittymisensä.
"Mä tiedätkö kuulen sun ajatukset", poika sanoi virnistäen tahattoman surumielisesti. "Älä viiti, jos sä vaan olisit tolleen kaks tuntia ihan itekses niin sä et kumminkaan kestäis sitä." Tapion ääni kuulosti sangen tukkoiselta, mutta tämä ei itkenyt enää. Ainakaan hetkeen. Aijuliina oli pahan olonsa keskellä niin kiitollinen hänen sanoistaan, että se ei voinut olla tuntumatta. Tapio käänsi katseensa hetkeksi pois, mutta Aijuliina tunsi, miltä tästä tuntui. Ja Tapio tunsi että hän tunsi, ja Aijuliina tunsi että Tapio tunsi että hän tunsi. He olivat vähällä kompastua toistensa ajatuksiin, ja Tapio nauroi. Aijuliinan olo helpottui vähän ja hänen pahan olonsa sekaan tuli tietynlainen lämmin fiilis.
Tota, oikeesti sori, mä en tarkottanu. Ku mä vaan meen ihan möllöks nii helposti.
"Ei se mittää", Tapio tokaisi. "Taino, en voi väittää etteikö tää ois ollu outo kokemus, mut kyl sulla on oikeus olla masentunu tai sillee, ottaen huomioon miten paljon sulle on sattunu."
   "HEEEEI", sanoi Saana oven takaa. "Mitä sä oikeen hommaat, Tapsukka?"
"Ai sori." Tapio meni avaamaan oven. Saana oli jo vetänyt henkeä sanoakseen jotain nasevaa, mutta nähdessään pojan kasvot hän näki parhaimmaksi vaieta.
"Hmm. Tota, tuu tonne luokkaan, Kata tuli jo takas."
   Tapio otti Aijuliinan mukaansa ja niin he menivät. Kata muutti Aijuliinan takaisin pieneen ihmishahmoonsa, ja kun hän oli tehnyt sen, minityttö sanoi "Kiitti" jokseenkin tukahtuneella äänellä ja juoksi omaan huoneeseensa.
   Mutta itkettyään Aijuliina oli taas kunnossa.