Maailma oli aivan valkoinen. Oli lunta kaikkialla, siellä täällä matalaa kasvustoa; mutta sekin oli valkean jään ja lumen peitossa. Lumi säihkyi kuin se olisi ollut päällystetty pienillä timanteilla, ja siellä, missä oli jäätä, hohti kylmä sileys. Ja taivaskin oli valkoinen, pilvien peitossa, aivan kuin aurinkoa ei olisi ollut olemassakaan, vaan valo hohtaisi suoraan kirkkaasta valkeudesta, joka näytti olevan maailman ainoa asia, jonka ikuista muuttumattomuutta ei kukaan voisi järkyttää.
   Keskellä valkeutta erottui pieni musta piste kuin pieni mustetahra loppumattoman suuressa valkoisessa paperissa, pienenä ja mitättömänä, ja kuitenkin selvästi tämän koko loputtomuuden keskipisteessä. Kun katsoi lähempää, saattoi huomata, että se oli pikkuinen tyttö, pieni kalpea lapsi, joka oli pukeutunut yksinkertaisiin mustiin vaatteisiin. Tyttö tähyili kaukaisuuteen liikkumatta, poskillaan kauan sitten siihen jäätyneet kyyneleet. Hän oli istunut siinä ikuisuuden alusta lähtien, valkean, kylmän ikuisuuden, loppumattoman minuutin.
   Ikiajoiksi paikalleen jäätyneen hetken.

Oli viimeinen perjantai ennen joulua. Kukaan ei oikeastaan jaksanut opiskella mitään, ja Katakin oli jo luovuttanut. Ei kannattanutkaan aloittaa mitään uutta asiaa, ja sitä paitsi susimestariharjoittelijat sentään tekivät jotain järkevää.